Radikaalioikeiston riemuvoitto?

Tuleeko konsensuspolitiikan aikakausi päätökseensä ja onko Euroopan parlamentin epävirallisen opposition vuoro nousta valtaan? Viimeisessä Gradupajan kirjoituksessani ovat keskiössä populistista radikaalioikeistoa (PRR) tutkivan pro gradu -tutkielmani johtopäätökset.

Viheliäiset viisi vuotta

Euroopan parlamentin vaalit lähestyvät verkkaisesti kiiruhtaen, ja 9.6.2024 ei tule historiankirjoituksen kannalta olemaan vain yksi kesäinen sunnuntai muiden joukossa, vaan monelta kantilta käänteentekevä tulevaisuuden kehityksen kannalta. Viime vaaleista, eli v. 2019, vaikuttaa olevan jo pieni ikuisuus, sillä EU sekä sen kansalaiset ovat kohdanneet vaalien välisellä aikakaudella useita ennennäkemättömiä ja ennen kokemattomia asioita; pääasiassa negatiivissävytteisiä sellaisia.

Vuoden 2022 sana oli Collins Dictionaryn mukaan ”permacrisis”, joka ”kuvaa tunnetta elämisestä sodan, inflaation ja poliittisen epävakauden aikakautena”. Turbulenttisten aikojen kokemus on myös koettavissa ja havaittavissa politiikassa, sillä Euroopan asento on viimeisen viiden vuoden aikana kääntynyt hyvin vastakkainasettelevaksi. Ensin taistelimme yhteisessä rintamassa virusta ja nyt Venäjän aggressiota vastaan.

Konfliktuaalisuus, kriisit ja kova kielenkäyttö leimaavat nyt politiikkaa EU:ssa – sekä kansallisissa jäsenvaltioissa, että ylikansallisissa suhteissa ja ulkopolitiikassa. Politiikka konkretisoituu Itä-Ukrainan rintamalla asevarustelun, ammustuotannon ja tukipakettien muodossa. Euroopan parlamentin vaalit käydään ensimmäistä kertaa 2000-luvulla sodan pitkän varjon sävyttämässä Euroopassa.

Taustalla tunteisiin perustuva vastustus EU:ta kohtaan

Epävakaina aikoina demagogit menestyvät. Kun todellisuuden luonne kyseenalaistetaan opportunistiselta pohjalta, monimutkaisiin kysymyksiin tarjotaan yksinkertaisia vastauksia ja tunne sivuuttaa järjen valittaessa eurovaaliehdokasta, ovat populistista politiikkaa puskevat poliitikot – nuo demokratian haaskalinnut – valmiina iskemään yhteiskunnan pehmeisiin kudoksiin vailla vaihtoehtoa tulevaisuuden varalle. Kuten tutkielmassanikin totean, populistisen radikaalioikeiston oleellisimmalla edustajalla, Identiteetti ja Demokratia -ryhmällä, ei ole tarjota vaihtoehtoa EU:n harjoittaman politiikan tilalle. He toimivat ainoastaan jarruna kehitykselle.

Tulevaa europarlamenttia koskevat ennusteet lupaavat ”jyrkkää käännöstä oikealle”, joka tarkoittaa euroskeptikoille erinomaista vaalitulosta ja täten tappiota etenkin ilmastonmuutosta hidastaville toimille. Kriisien ja muutosten vallitessa myös primitiivisyys politiikassa nostaa päätään ja tässä aspektissa populistit ovat spesialisteja. Populistinen radikaalioikeisto ei nähdäkseni tutkimani valossa vetoa järkeen, vaan pitkälti tunteeseen. Sen edustama maailmankuva ja puolueperheen uudistunut politiikan tekemisen malli on nähdäkseni ennen kaikkea reaktio modernin, suvaitsevaisen ja globaalin ideologisen samankaltaisuuden tuottamaan harmauteen politiikassa.

Populistinen radikaalioikeisto ja sen ajama politiikka kiteytyy ennen kaikkea ”nykykehityksen vastustukseen”. ID, ja tätä kautta myös populistinen radikaalioikeisto, haluaa näin ollen esittää itsensä vaihtoehtona johonkin täysin poikkeavaan ja erilaiseen tapaan ajatella politiikasta. Tunteen ytimessä on nähdäkseni olennaisesti pelko, joka ilmenee muutosvastarintana. Pelko muutoksesta, pelko vanhan ja tunnetun kulttuurin katoamisesta sekä siitä, että asiat muuttuvat.

Populismi onnistuu herättämään tunteita. On todellakin todettava, että populistit osaavat vetää oikeista naruista saadakseen ihmiset ihastumaan – tai vaihtoehtoisesti vihastumaan itseään kohtaan. Populistinen retoriikka, viestintä ja narratiivi, jolla oma asia myydään ihmisille ja muutetaan ääniksi uurnilla, on hyvin tunteisiin vetoavaa. Kuitenkaan pelkästään tunteisiin, kuten mielipahaan, vetoaminen ei mielestäni selitä populistisen radikaalioikeiston viehätystä; taustalla on pidempiaikainen kehityskulku.

Monissa liberaaleissa demokratioissa populistinen radikaalioikeisto on suurelta osin korvannut sosialistit ja sosiaalidemokraatit pääasiallisena poliittisena edustajana sini- ja valkokaulustyöntekijöiden parissa. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että viime vuosikymmeninä kysymykset yhteisöstä ja identiteetistä ovat enenevissä määrin nousseet kilpaileviksi taloudellisten huolten kanssa em. äänestäjien keskuudessa.

Tällaisina aikoina, jolloin mielikuvat määräävät muutoksen tahdin ja todellisuuden todellinen luonne on useilta osin lähinnä mielipidekysymys muiden politiikan osa-alueiden joukossa, näen, että populistisen radikaalioikeiston kannatus ei tule ainakaan pysähtymään – vaan ennemminkin päinvastoin kasvamaan.

PRR (populistic radical right) -toimijat ovat modernin propagandan mestareita luomaan uutta, vastakkainasettelevaa ja yksinkertaistettua politiikan todellisuutta maailmassa, jossa vauhti on kiihtynyt ja politiikalta sekä poliitikoilta odotetaan nopeaa reagointia sen tapahtumiin. Hidas, harkittu, asiallinen sekä kompromissiin perustuva konsensuspolitiikka jää tällä vertikaalisten näyttöjen aikakaudella jälkeen sosiaalisen median tarjotessa yksinkertaista ja mielihyvähormoneilla höystettyä ratkaisumallia monimutkaisiin ongelmiin.

Suoraan äänestäjille kohdistettu poliittinen teksti- ja kuvasyöte vailla lehdistön tai faktantarkistuksen katalysaattoria antaa yksipuoleisen ja agendan värittämän kuvan asioiden olemassaolosta. ID ei mielestäni vetoa äänestäjissään sekä sen materiaalia lukevissa ihmisissä järkevyyteen, taloudelliseen menestykseen tai tulevaisuuden mahdollisuuksiin – vaan siihen, että Euroopan unionin syventäminen ei tunnu oikealta. Vallan palauttaminen EU:lta jäsenvaltioille, subsidiariteettiperiaate, kristillisten arvojen vaaliminen, maahanmuuton pysäyttäminen ja EU:n ulkorajojen suojelu taas tuntuu.

Samalla tavalla katsotaan myös menneisyyteen, koska tuntuu siltä, että silloin asiat olivat paremmin. Tilastoja, faktoja ja analyyseja käytetään tunteen tukena, jos ne sopivat poliittiseen narratiiviin – muissa tapauksissa niitä ylenkatsotaan, vähätellään tai jätetään huomiotta. Tunne on populistiselle radikaalioikeistolle voimakkaampi politiikanteon väline kuin tieto.

EU-vastainen politiikka käytännössä

Populistinen radikaalioikeisto on luonut vastustamispolitiikallaan oman poliittisen todellisuutensa – populistisen politiikan ikiliikkujan ja jatkumon, jossa ei tarvitse esittää uusia ajatuksia tai ideoita nykyisen järjestelmän tilalle; riittää kunhan vastustaa jo luotua järjestelmää ja sen nykyistä kehitystä. Etenkin niillä osa-alueilla, jotka ovat poliittisesti ristiriitaisia, näennäisesti ongelmallisia tai ”maalaisjärjellä” katsottuna järjettömiä. Maahanmuuton vastustaminen on nähdäkseni teemana universaalin selkeästi kaikkia populistisia radikaalioikeistoliikkeitä yhdistävä tekijä. Maahanmuuttoa vastustetaan kulttuuris-opportunistisesti: Länsimaisen, eurooppalaisen ja judeo-kristillisen kulttuuriperinteen ulkopuolelta halutaan ainoastaan sellaisia ihmisiä, jotka voivat olla yhteiskunnallisesti hyödyksi ns. ”nettoveronmaksajina”.

Vastustamalla maahanmuuttoa omaa poliittista viestiä saadaan kierrätettyä ja kerrottua yhä uudelleen ja uudelleen, jopa muuttuvissakin asiayhteyksissä. Maahanmuuton vastustajat haluavat samanaikaisesti toteuttaa uudistuksia ja maahantuloon liittyviä rajoittamistoimenpiteitä hyvin useilla eri valtionhallinnon osa-alueilla tausta-ajatuksenaan teoria kulttuurien yhteensovittamattomuudesta. EU:hun tai yksittäisiin jäsenvaltioihin saapuvat maahantulijat turvallistetaan populistisen radikaalioikeiston toimesta antamalla kuva ”meistä” eroavasta ”muista”; suuresta, vaarallisesta, erilaisesta ja tuntemattomasta ”massasta”, joka uhkaa Euroopan sivistynyttä, korkean osaamistason ja kristillisen perinteen omaavaa kulttuuria.

Toisin sanoen siis luodaan itse määritelty ja omaa agendaa tukeva narratiivi, johon muut poliittiset toimijat pelkästään julkisesti reagoimalla ottavat kantaa ja pitävät radikaalin mielipiteen pinnalla, saavuttaen näin laajemman yleisön. Radikaalien ajatusten ilmaiseminen polarisaatiota korostavalla aikakaudella, kuten kaiken maahanmuuton pysäyttäminen, pysyy vuodesta toiseen mediassa ja politiikassa elossa, koska edustuksellisen demokratia on luonteenomaisesti äkkipikaisuuteen sopimatonta.

Hallitseminen ja vallankäyttö on kompromissien tekemistä, neuvottelua ja sopimista. ”Hallitseminen on istumista, ei iskemistä”, kuten Aldoux Huxleykin on romaanissaan Uljas uusi maailma todennut. Ehdottomuus, taipumattomuus ja joustamattomuus politiikassa näyttäytyvät muuttuvassa maailmassa oman kannan tai puolen pitämisenä, joka viehättää etenkin heitä, jotka konsensukseen pohjaava politiikka on pettänyt.

Populistinen radikaalioikeisto EU:ssa on poliittisesti ambivalentti tekijä. Sen esiin nostamia asioita on hankala tulkita, koska sitä ei selkeästi sido yksittäiset edustukselliset agendat, teemat tai ilmiöt, vaan se pyrkii ottamaan keskusteluun asioita, jotka voidaan jakaa yksinkertaisiin ja helposti havaittaviin antagonistisiin kokonaisuuksiin. PRR-tekijät korostavat EU:n arvostelussaan yksityiskohtaisiin seikkoihin saakka asioita, joissa saavat nostettua omaa perusviestiään samalla vaieten ja jättämällä kommentoimatta itseensä liittyviä kiusallisia epäkohtia, kuten Venäjä-yhteyksiä. Viesti ”pyhässä yksinkertaisuudessaan” voidaan typistää suomalaisen entisen puoluejohtajan Timo Soinin (PS) lentävään lauseeseen ”Missä EU, siellä ongelma”.

Kuinka äkäpussi kesytetään?

Toistaiseksi populistinen radikaalioikeisto on kärsinyt kylmästä kohtelusta cordon sanitairen kohteena, mutta mikäli ennusteet vasemmistopuolueiden vaalitappiosta ja EU-kriittisen oikeiston onnistumisesta pitävät paikkansa, voi suurimmilla ryhmillä – etenkin EPP:llä – olla edessään oikealle suuntautuvan kädenojennuksen aika.

Populistiseen radikaalioikeistoon lukeutuvat puolueet ovat useissa EU:n jäsenvaltioissa menestyneet vaaleissa aina hallitusvastuuseen saakka ja muuttuneet salonkikelpoistuessaan osaksi edustuksellista poliittista järjestelmää. PRR on tullut jäädäkseen ja alle kahdessa viikossa näemme, jatkuuko havaittu kehitys myös ylikansallisella tasolla. Vielä on liian aikaista sanoa voisiko kokonaisvaltaisesti sininen EU olla tulevalla viisivuotiskaudella mahdollinen esimerkiksi EPP:n, ECR:n ja ID:n muodostamalla koalitiolla. Kuten vaaleissa aina, kaikki riippuu äänestäjistä.

Pitipä PRR:n poliittista kehitystä sitten hyvänä tai huonona, on mielestäni demokratian kannalta positiivinen uutinen, että vaalit kiinnostavat yhä useampaa ihmistä koko mantereen tasolla. Jo vuonna 2023 julkaistun Eurobarometrin mukaan usko tulevaisuuteen, kuten myös kiinnostus tulevia europarlamenttivaaleja kohtaan, on kasvanut.

Kesäkuussa 2024 järjestettävät Euroopan parlamentin vaalit kiinnostavat tällä hetkellä 56 % äänioikeutetuista, joka on yli 6 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuosi ennen viime vaaleja, ja 2/3 (67 %) sanovat nyt todennäköisesti äänestävänsä vaaleissa, kun v. 2018 näin ilmoitti vain 58 %. Myös suurin osa Euroopan unionin kansalaisista on tietoisia EU:n tekemisistä ja enemmistollä (71 %) kansalaisista on ymmärrys siitä, että EU vaikuttaa heidän elämäänsä jollain tavoin. Vaalien lähestyessä sekä kampanjoiden kuumentuessa kiinnostus eittämättä vaaleja kohtaan lisääntyy entisestään. Viimeisenä haluan toivottaa onnea ja menestystä kaikille ehdokkaille eurovaaleissa 2024.

Pauli Haahti

Kirjoitus perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan: VASTAVOIMANA PARLAMENTISSA – Aineistolähtöinen sisällönanalyysi Euroopan parlamentin Identiteetti ja Demokratia -ryhmän politiikasta.

Lue myös Pauli Haahtin aiemmat Gradupaja-kirjoitukset:

Vastavoimana parlamentissa – EU-kriittiset unionin sisällä

Radikaalioikeiston riemuvoitto?

Viheliäiset viisi vuotta

Taustalla tunteisiin perustuva vastustus EU:ta kohtaan

EU-vastainen politiikka käytännössä

Kuinka äkäpussi kesytetään?

Vastahakoiset altavastaajat – Populistinen radikaalioikeisto Euroopan parlamentissa