Ursula von der Leyenin enemmistö EU-parlamentissa on niukka – jos sitäkään

Saksan puolustusministeri nousi EU-komission puheenjohtajaehdokkaaksi yllättäen ja ohi kärkiehdokasmenettelyn. Hänen valintaansa on ehditty pitää varmana, mutta von der Leyenin matka enemmistöön on vielä pitkä.

Kun Eurooppa-neuvosto nimitti viime tiistaina värikkäiden vaiheiden jälkeen Saksan puolustusministerin Ursula von der Leyenin EU-komission puheenjohtajaksi, hänen valintaansa itse tehtävään ehdittiin pitää jo varmana. ”EU-komission johtoon valittiin määrätietoinen ja asiakeskeinen tasa-arvon kannattaja Ursula von der Leyen, ja se voi olla hyvä asia myös Suomelle”, otsikoi Helsingin Sanomat von der Leynistä kertovan juttunsa.

Suorasukaisesta uutisoinnista huolimatta von der Leyenin valinta ei vieläkään ole varma, vaan EU-parlamentti käyttää nimitysprosessissa huomattavaa valtaa. EU-komission puheenjohtajan nimitysprosessi toimii nimittäin niin, että valtionjohtajista koostuva Eurooppa-neuvosto esittää Euroopan parlamentille henkilöä EU-komission johtoon, mutta EU-parlamentti voi joko hylätä tai hyväksyä ehdotuksen. Valituksi tullakseen Eurooppa-neuvoston nimittämän ehdokkaan tulee kyetä keräämään taakseen parlamentin enemmistö.

Johtopaikkojen jakaminen on sekava kokonaisuus

EU-komission puheenjohtajan ja muiden kärkipaikkojen jakaminen on monimutkaista palapeliä, jossa huomioon on otettava paitsi maantieteellinen tasapaino, myös paikkojen jakautuminen eri puolueryhmien välillä sekä sukupuolten välinen tasa-arvo.

Vuoden 2014 eurovaalien jälkeen prosessin keskeisin elementti oli niin sanottu spitzenkandidat-menettely, eli eri europuolueiden valitsemat kärkiehdokkaat. Kärkiehdokasmenettelyn ajatuksena oli, että eri europuolueet valitsevat ennen vaaleja kärkiehdokkaat, jotka esittelevät oman visionsa Euroopan tulevaisuudesta. Vaalien jälkeen komission johtoon nousee yksi heistä. Vuonna 2014 kyseinen kärkiehdokas oli luxemburgilainen Jean-Claude Juncker, joka edusti vaalien suurinta europuoluetta EPP:tä. Kokoomuksen europarlamentaarikot istuvat parlamentissa EPP-ryhmässä ja Kokoomus on myös EPP-europuolueen jäsen.

Kärkiehdokkaita nimettiin myös vuoden 2019 vaaleihin. EPP valitsi baijerilaisen konservatiivisen europarlamentaarikon Manfred Weberin ohi Alex Stubbin ja sosiaalidemokraatit nostivat kärkiehdokkaaksi hollantilaisen EU-komission 1. varapuheenjohtajan Frans Timmermansin. Vaaleissa kolmanneksi suurimmaksi noussut liberaaliryhmä ALDE (vaalien jälkeiseltä nimeltään Renew Europe) taas nimesi joukon kärkiehdokkaita, joista tanskalainen kilpailukomissaari Margrethe Vestager nousi ”ykköskärkiehdokkaaksi” ja edellisen kauden kolmanneksi suurin ryhmä, euroskeptinen ja konservatiivinen ECR nimesi kärkiehdokkaakseen tshekkiläisen europarlamentaarikon Jan Zahradilin. Myös pienemmät europuolueet, eli Euroopan vihreät, alueellisten puolueiden allianssi EFA ja laitavasemmiston EL nimesivät omat kärkiehdokkaansa.

Toisin kuin vuonna 2014, tällä kertaa prosessi ei kuitenkaan pitänyt, vaan Eurooppa-neuvosto nimitti komission johtoon von der Leyenin. Joku voisi jopa väittää, että se ei ole yllätys, sillä yhteisymmärrystä koko kärkiehdokasmenettelyn sisällöstä ei oikeastaan koskaan saavutettu. Juridisesti menettely pohjasi Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 17 artiklan 7 kohdan ensimmäiseen alakohtaan: ”Eurooppa-neuvosto, joka ottaa huomioon Euroopan parlamentin vaalit, ehdottaa aiheellisten kuulemisten jälkeen määräenemmistöllä Euroopan parlamentille ehdokasta komission puheenjohtajaksi. Euroopan parlamentti valitsee tämän ehdokkaan jäsentensä enemmistöllä.”

Kärkiehdokasmenettelyn osalta olennainen on katkelman ensimmäinen osa, eli ”ottaa huomioon Euroopan parlamentin vaalit”. Ei tarvitse olla kummoinen juristi tunnistaakseen, että varsinkin nykyisessä vakiintumattomassa muodossaan kärkiehdokasmenettelyltä puuttuu käytännössä kaikki oikeudellinen sitovuus – kysymys oli ja on vain poliittisesta sopimuksesta.

Oliko kärkiehdokasmenettely tuomittu epäonnistumaan?

Vuoden 2014 vaaleissa tuota poliittista sopimusta takasivat EPP ja sosiaalidemokraatit, joten se piti ja Juncker nousi komission johtoon. Alusta alkaen myös kahden suurimman ryhmän välillä on kuitenkin ollut erimielisyyttä siitä, mitä tuo poliittinen sopimus pitää sisällään. Yksinkertaistettuna tulkintaero on ollut se, että EPP on katsonut EU-komission puheenjohtajuuden kuuluvan kärkiehdokasmenettelyn kautta parlamentin suurimmalle poliittiselle ryhmälle, kun taas sosiaalidemokraatit katsovat puheenjohtajuuden kuuluvan sille kärkiehdokkaalle, joka pystyy parlamentissa kasaamaan taakseen enemmistön.

On sanomattakin selvää, että molempien tulkintojen takana on oma etu. EPP:n tulkinta hyödyttää sitä, sillä ryhmä on ollut eurovaalien suurin jo viidet vaalit peräjälkeen, joten sen tulkinta todennäköisesti johtaisi EPP-taustaiseen komission puheenjohtajaan myös jatkossa. S&D:n tulkinta taas avaisi oven myös pienempien ryhmien ehdokkaille, joista parhaassa asemassa olisi luonnollisesti muita ryhmiä suurempaa europarlamentaarikkojen joukkoa komentava S&D.

Tämä tulkintaero kärjistyi vuoden 2019 vaalien jälkeen. Sekä EPP ja S&D menettivät paikkoja, mutta EPP oli edelleen vaalien selvästi suurin ryhmä. Paikkamääränsä kasvattivat liberaalit, vihreät ja oikeistopopulistit. Melko nopeasti vaalien jälkeen S&D, vihreät ja liberaalit ilmoittivat, että ne eivät hyväksyisi EPP:n kärkiehdokasta Manfred Weberiä komission johtoon. Se käytännössä veti maton Weberin ehdokkuuden alta, sillä ilman näitä ryhmiä EU-parlamentissa ei ole rakennettavissa enemmistöä. Toisaalta sitä ei ole rakennettavissa myöskään ilman EPP:tä, sillä sekä ryhmän oikealle että vasemmalle puolelle jää parlamentin vähemmistö, eivätkä laidat kykene yhteistyöhön.

Tämä monimutkainen tilanne johti lopulta von der Leyenin valintaan, kun neuvosto oli ensin hylännyt Weberin ja Timmermansin. Nyt sosiaalidemokraatit ja erityisesti vihreät yrittävät kääntää syytä kärkiehdokasmenettelyn kuolemasta Eurooppa-neuvostolle ja erityisesti euroskeptiselle Visegrad-ryhmälle, vaikka nimenomaan S&D, vihreät ja liberaalit löivät ensimmäisen – ja suurimman – naulan kärkiehdokasmenettelyn arkkuun.

Jos kärkiehdokasmenettelyn traagiselle menehtymiselle haluaa löytää toisen syyllisen, voi omansa valita vaikka tästä Politicon artikkelista. Vaihtoehtoisesti voi omaksua ajatuksen, johon itse olen mieltynyt, jonka mukaan kärkiehdokasmenettelyn kaatuminen oli muuttuneiden poliittisten voimasuhteiden lopputulos, jota tuskin olisi voitu välttää.

Joku vastustaa aina, toinen kauppaa tukensa vastapalveluksista

Kärkiehdokasmenettelyn kaatumista seuranneesta sopasta ehdokkaaksi EU-komission johtoon nousi siis Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyen, joka edustaa EPP:tä ja on liittokansleri Angela Merkelin läheinen liittolainen.

EU-tason nimityksiä ei käytännössä voi tehdä niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Kun vuonna 2014 Jean-Claude Juncker etsi tukea parlamentissa, oli hänellä taakkanaan kärkiehdokasmenettely sekä Unkarin pääministerin Viktor Orbánin ja Britannian pääministerin David Cameronin vastustus. Euroskeptikot vastustivat koko kärkiehdokasmenettelyä ja osa myös Junckeria henkilönä, mutta sosiaalidemokraattien kanssa tehty sopimus takasi lopulta Junckerin aseman sekä Eurooppa-neuvostossa että parlamentissa. Sopimuksen vastineena S&D pääsi muovaamaan komission toimintaohjelmaa ja sen kärkiehdokas Martin Schultz nousi parlamentin puhemieheksi 2,5 vuoden kaudeksi.

EU-parlamentin äänestyksessä Juncker sai 422 ääntä, kun enemmistöön tarvittiin 376 ääntä. Äänestys oli salainen, mutta julkisesti Junckerin vahvimmat tukijat olivat EPP, S&D ja liberaaliryhmä ALDE sekä näkyvimmät vastustajat brittikonservatiivien silloin johtama ECR-ryhmä, oikeistopopulistit sekä laitavasemmisto. Käytännössä Juncker tuli valituksi EPP:n, S&D:n ja ALDE:n äänillä, jotka muodostivat niin sanotun suuren koalition parlamentissa. Huomattava osa ryhmien edustajista kuitenkin lipesi sopimuksesta, sillä yhteensä ryhmien paikkamäärä oli 479. Noin 12 prosenttia niistä europarlamentaarikoista, joiden ryhmät olivat sopineet asettumisesta Junckerin taakse, äänestivät lopulta häntä vastaan. Jos Juncker sai hajaääniä myös muualta, tuo prosenttiosuus oli vielä suurempi.

Von der Leyenin ehdokkuus on vaarassa kaatua EU-parlamentissa

Kun vuonna 2014 Junckerin suurin ongelma oli hänen asemansa kärkiehdokkaana, on von der Leyenin suurin ongelma nyt se, että hän ei ole kärkiehdokas. Hänen valintansa on herättänyt EU-parlamentissa vastustusta siis päinvastaisesta syystä kuin Junckerin, mikä voi pakottaa von der Leyenin löytämään enemmistönsä osin eri ryhmistä kuin Juncker.

Sinänsä tilanne on nyt monelta osin sama kuin vuoden 2014 vaalien jälkeen. EPP, S&D ja liberaaliryhmä, nykyiseltä nimeltään Renew Europe, ovat tehneet paikkajaosta diilin, jossa jokainen saa jotakin: liberaalit Eurooppa-neuvoston puheenjohtajuuden, sosiaalidemokraatit korkean ulkopoliittisen edustajan ja Euroopan parlamentin puheenjohtajuuden 2,5 vuodeksi sekä EPP komission puheenjohtajuuden ja jälkimmäisen 2,5 vuoden pätkän parlamentin johdossa. Lisäksi pöydällä ollut Euroopan keskuspankin nimitys meni EPP-taustaiselle Ranskan entiselle valtiovarainministerille Christine Lagardelle. Silti tilanne on nyt monella tapaa erilainen kuin viisi vuotta sitten ja von der Leyenin valinta kaikkea muuta kuin selvä.

EPP:llä on uudessa parlamentissa 182 paikkaa, kun viimeksi paikkoja oli 221. Näiden 182 edustajan voidaan kohtuullisella varmuudella arvioida äänestävän von der Leyenin puolesta. S&D-ryhmällä taas on 154 edustajaa, joista osa vastustaa von der Leyeniä ja moni on ilmaissut tyytymättömyytensä nimitysprosessiin. Liberaalien Renew Europella paikkoja on 108. Myös tässä ryhmässä on tyytymättömyyttä, mutta erinäisten arvioiden mukaan jonkin verran vähemmän kuin sosiaalidemokraattien parissa.

Yhteensä ryhmillä olisi kuitenkin turvallinen 444 paikan enemmistö. Tässä laskelma muuttuu kuitenkin monimutkaiseksi: kuinka moni ryhmien edustajista tosiasiallisesti äänestää ryhmänsä mukana? Mikä on yksittäisen Renew Europen tai sosiaalidemokraattien europarlamentaarikon kannustin äänestää von der Leyenin puolesta? Euroopan parlamentissa ryhmäkuri on heikkoa ja salaisessa äänestyksessä vieläkin heikompaa.

Jos oletukseksi otetaan, että 12 prosenttia kyseisen koalition europarlamentaarikoista äänestää von der Leyeniä vastaan – siis täsmälleen kuten viisi vuotta sitten Junckerin kohdalla – tippuu enemmistö huteraan 390 paikkaan. Vaikka tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, voi Renew Europen ja S&D-ryhmän edustajien julkisista ulostuloista päätellä, että tyytymättömyys ryhmissä on suurempaa kuin viime kierroksella Junckerin kohdalla. Toisaalta EPP:hen kuuluvat Fideszin edustajat äänestävät todennäköisemmin von der Leyenin kuin Junckerin puolesta.

Yhtä kaikki, lopputulos voi hyvin olla, että…

Suuren koalition äänet eivät riitä von der Leyenin valitsemiseen

Tämän tietää varmasti myös ehdokas itse ja häntä tehtävään ajava EPP. Siksi ääniä voi olla tarpeen löytää myös muista ryhmistä, jotka eivät ole osa Eurooppa-neuvostossa sovittua pakettia.

Suuren koalition ulkopuolelta von der Leyniä voivat äänestää ainakin Visegrad-maiden hallituspuolueiden europarlamentaarikot, eli käytännössä Puolan PiS:n edustajat. Puolueella on 27 europarlamentaarikkoa, jotka istuvat konservatiivisessa ja euroskeptisessä ECR-ryhmässä, jonka yhteenlaskettu paikkamäärä on 62. Toinen mahdollinen tukija voi olla Italian varapääministerin Matteo Salvinin Lega-puolue, jolla on 28 europarlamentaarikkoa, jotka istuvat nationalistisessa ID-ryhmässä. Vihreät sekä laitavasemmiston GUE/NGL taas ovat tyrmänneet von der Leyenin ehdokkuuden. Näistä vihreiden ajateltiin mahdollisesti vaihtavan tukensa von der Leyenille myönnytyksiin komission toimintaohjelmassa, mutta ryhmä päätti pysytellä turvallisesti ja sille ominaisesti EU-parlamentin oppositiossa, josta käsin sen vaikutusvalta unionin politiikkaan on lopulta melko pientä.

Tarjolla mahdollisuus voittaa puolelleen populistien tuki asettaa von der Leynenin kuitenkin tukalaan asemaan. Eurooppa-neuvoston neuvotteluista julkisuuteen kerrottujen tietojen perusteella von der Leyeniä on jo leimattu euroskeptisten Visegrad-maiden ehdokkaaksi ja populistien julkinen tuki parlamentissa varmistaisi, että sellaisena hänet nähdään myös jatkossa. Von der Leyen onkin valinnan edessä. Luottaako hän suuren koalition, eli EPP:n, S&D:n ja Renew Europen, kantavan hänet niukkaan enemmistöön, joka mahdollistaa valinnan EU-komission johtoon, mutta jättää jälkeensä heikon poliittisen mandaatin? Vai hakeeko hän aktiivisesti tukea ECR-ryhmältä tai jopa nationalisteilta? Entä miten hän reagoi, jos nämä ryhmät julkisesti ilmoittavat tukevansa häntä EU-komission johtoon? Ottaako von der Leyen tuen vastaan vai ilmoittaako hän, ettei populistien tuki kelpaa?

EU-parlamentin on määrä äänestää von der Leyenin nimityksestä 16. heinäkuuta, eli ensi viikon tiistaina. Mahdollista on, että äänestystä vielä lykätään syyskuulle, kuten tehtiin vuonna 2009 José Manuel Barroson kohdalla. Jos äänestys kuitenkin järjestetään tiistaina, on von der Leyenillä edessään vaikea tanssi maaliviivalle. Hänen tulisi samanaikaisesti pystyä vakuuttamaan suuren koalition Renew Europe ja S&D, jotka panttaavat tukeaan ja esittävät vaatimuksia viimeiseen asti, ja kasvattaa hataralla pohjalla olevaa enemmistöään hakemalle tukea ainakin ECR-ryhmästä. Tuen hakeminen on kuitenkin tehtävä niin, ettei hän samalla menetä ääniä Renew Europe ja S&D-ryhmistä, johon lähes mikä tahansa yhteistyö euroskeptikkojen kanssa tai jopa heidän tukensa julkinen vastaanottaminen saattaisi johtaa.

Kuulostaako hankalalta? Sitä se taatusti on.

Mitä tapahtuu, jos von der Leyen ei onnistu?

Mennään lopuksi vielä hieman asioiden edelle, mutta ennen sitä on hyvä todeta, että todennäköisempää ja toivottavampaa on se, että von der Leyen onnistuu keräämään enemmistön parlamentissa ja nousee komission johtoon. Jos niin ei kuitenkaan käy, on kasassa aikamoinen soppa. Palataan siis jälleen Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 17 artiklan 7 kohdan ensimmäiseen alakohtaan, jonka loppuosa kuuluu näin: ”Jollei ehdokas saa taakseen vaadittua enemmistöä, Eurooppa-neuvosto ehdottaa määräenemmistöllä kuukauden kuluessa uutta ehdokasta, jonka Euroopan parlamentti valitsee samaa menettelyä noudattaen.”

EU-komission puheenjohtajanimitys palautuisi tässä tilanteessa siis Eurooppa-neuvostoon, mutta moni asia olisi jo muuttunut. Näkyvin on se, että osa EU-johtajista on jo nimitetty: Eurooppa-neuvoston johtoon on noussut Charles Michel (Belgia, Renew Europe) ja Euroopan parlamentin puhemieheksi on valittu David-Maria Sassoli (Italia, S&D). Lisäksi ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkeaksi edustajaksi on nimitetty Joseph Borell (Espanja, S&D), mutta hänen nimityksensä on mahdollista vielä perua Eurooppa-neuvostossa. Michel ja Sassoli sen sijaan istuvat tehtävissään von der Leyenin kohtalosta riippumatta.

Osa EU-johtopaikkojen monimutkaisen palapelin paloista on siis jo paikallaan, eikä uuden ehdokkaan löytäminen ole helppoa. Yksi vaihtoehto voi olla paluu EPP:n kärkiehdokkaaseen Manfred Weberiin, mutta se näyttää epätodennäköiseltä, samoin kuin näyttäisivät erinäisten EPP-taustaisten kompromissiehdokkaiden mahdollisuudet löytää enemmistö parlamentissa. Jos kompromissia kuitenkin haettaisiin, tulisi se todennäköisesti löytää Pohjois- tai Itä-Euroopasta, joilta puuttuu nyt pöydällä olevassa paketissa edustus kärkinimitysten joukosta. Juridiselta kantilta taas on epäselvää, täytyykö Eurooppa-neuvoston ottaa enää tässä uudessa nimityksessä huomioon eurovaalien tulosta – riippumatta siitä, kuinka heikko tuo velvoite ylipäätään on ollut.

Juuri nyt on vaikea arvioida, kuka von der Leyenin epäonnistumisesta voisi hyötyä ja kuinka suuret sen luoman epävarmuuden vaikutukset olisivat. Olisiko Renew Europella ja S&D:llä mahdollisuus parempaan diilin kuin siihen, joka niille nyt on tarjolla? Löytäisikö joku muu ehdokas itselleen vahvemman mandaatin sekä Eurooppa-neuvostosta että parlamentista? Oma vastaukseni molempiin kysymyksiin on, että tuskin olisi ja tuskin löytäisi.

Validi argumentti von der Leyenin hyväksymistä vastaan on ainakin se, että normaalissa parlamentaarisessa demokratiassa, jollaista unionistakin on esimerkiksi Lissabonin sopimuksella ja kärkiehdokasmenettelyllä haluttu rakentaa, parlamentilla on täysi oikeus hylätä sille esitetty ehdokas. Toisaalta vähintään yhtä valideja argumentteja voidaan rakentaa myös sen puolesta, että yhä epävakaamassa maailmapoliittisessa tilanteessa ja Brexitin vaaniessa kulman takana EU ampuu itseään jalkaan, jos se lähtee rapauttamaan toimintakykyään jumiutumalla sisäisiin nimityskiistoihin.