Gradupaja: Tehokkuutta ihmisoikeuksien kustannuksella?

Perus- ja ihmisoikeudet Euroopan unionin rikosoikeudellisessa yhteistyössä

 

Vaikka Euroopan unionista on kasvanut globaalisti merkittävä ihmisoikeustoimija, on unioni kohdannut viime vuosina myös merkittäviä ihmisoikeusongelmia unionin jäsenvaltioiden sisällä.  Näistä rajuimmat esimerkit lienevät Puola ja Unkari.  

Molemmissa valtioissa perus- ja ihmisoikeuksien taso on selvästi huonontunut ja oikeusvaltiot ovat ajautuneet vakavaan kriisiin.  Valtioiden sisäiset tilanteet ovat olleet tiedossa jo kauan, mutta poliittisista syistä unionin omat toimielimet eivät ole halunneet tai kyenneet puuttuneet tilanteisiin aikaisemmin.  

Näistä ongelmista huolimatta unionin toiminta ja oikeusjärjestys nojaavat monessa mielessä ajatukseen, että jäsenvaltioiden perus- ja ihmisoikeuksien taso on sama kaikkialla.  Tämä ajatus on sinänsä perusteltu, sillä kaikki unionin jäsenvaltiot ovat sitoutuneet sekä Euroopan unionin omaan perusoikeuskirjaan että Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Lisäksi kaikkien jäsenmaiden omissa valtiosäännöissä ihmisoikeuksilla on oma roolinsa.

On kuitenkin kiistatonta, ettei jäsenvaltioissa noudatettu perus- ja ihmisoikeuksien taso ole sama kaikkialla unionissa.  

Gradussani tarkastelenkin perus- ja ihmisoikeuksien asemaa Euroopan unionin rikosoikeudellisessa yhteistyössä, etenkin Suomen näkökulmasta.  Vaikka unionin rikosoikeus toteutuu monen eri instrumentin ja elementin avulla, tarkastelen gradussani nimenomaan eurooppalaista pidätysmääräystä, joka lienee keskeisin ja käytetyin yhteistyön tapa.  Pidätysmääräys on Euroopan unionin jäsenmaiden välinen, perinteisiä muotoja kevyempi tapa luovuttaa rikoksesta epäilty tai rikoksesta tuomittu henkilö jäsenmaasta toiseen.

Aihe on tärkeä ja ajankohtainen, mutta samalla hyvin hankalaa ja Euroopan unionin oikeuden syvään päätyyn menevä. Tämän ensimmäisen blogikirjoituksen tarkoituksena onkin lähinnä avata tutkimuksen taustaa ja kuvata tutkimuskysymystäni.  

 

Kansainvälistyvä rikosoikeus

 

Rikosoikeuden on katsottu perinteisesti olevan korostetusti kansallista oikeutta, sillä siinä ensinnäkin säännellään sallittua ja kiellettyä käyttäytymistä valtion alueella, mutta myös säännellään toimivallasta tuomita rangaistuksia näiden sääntöjen rikkomisesta.  Rikosoikeus linkittyy myös hyvin vahvasti perus- ja ihmisoikeuksiin, sillä siinä puututaan keskeisin osin kansalaisten perusvapauksiin, kuten henkilökohtaiseen vapauteen.

Rikosoikeutta ei voi kuitenkaan enää nykyään pitää missään nimessä pelkästään kansallisena oikeutena.  Valtioiden rajat eivät enää rajoita rikoksentekijöiden toimintaympäristöä samalla tavalla kuin ennen. Moniin rikoslajeihin, kuten vakaviin huumausainerikoksiin, terrorismirikoksiin ja ihmiskauppaan, liittyy liki säännönmukaisesti kansainvälisiä ulottuvuuksia. Tietotekniikan avulla rikos voi saavuttaa kansainvälisiä ulottuvuuksia ilman, että kukaan rikoksen tekijöistä varsinaisesti ylittää valtioiden rajoja.  Kansainvälinen yhteistyö on näin ollen edellytys tehokkaan rikosvastuun toteuttamiseksi.

Perinteinen kansainvälinen rikosoikeudellinen yhteistyö perustuu kansainvälisen oikeusavun varaan.  Kansainvälinen oikeusapu on monessa mielessä hidasta, sillä se perustuu valtioiden suvereniteetin kunnioitukselle.  Eurooppalaisessa pidätysmääräyksessä on tiivistettynä kyse nimenomaan tämän perinteisen kansainvälisen oikeusapumenettelyn tehostamisesta ja yksinkertaistamisesta.  

Kansainväliseen rikosoikeudelliseen yhteistyöhön kuuluu kiinteästi ns. kieltäytymisperusteet.  Näillä tarkoitetaan olosuhteita, jolloin oikeusapupyyntö voidaan hylätä ja yhteistyöstä kieltäytyä.  

Hyvin yksinkertaistettu esimerkki kieltäytymisperusteen käytöstä:

Kiina pyytää Suomea luovuttamaan henkilön A Kiinaan, sillä häntä epäillään rikoksesta.  A asuu / oleskelee Suomessa. A vetoaa kieltäytymisperusteena siihen, että häntä epäillään Kiinassa poliittisesta rikoksesta.  Mikäli A pystyy osoittamaan näyttöä tästä, Suomi ei saa luovuttaa A:ta Kiinaan, sillä yleinen luovutuslaki kieltää luovuttamasta henkilöä toiseen valtioon poliittisen rikoksen perusteella.

Perus- ja ihmisoikeuksilla onkin, ainakin Suomen näkökulmasta, merkittävä rooli kansainvälisessä oikeusavussa, eikä Suomi voi luovuttaa henkilöä toiseen valtioon, mikäli hänen ihmisoikeudet ovat siellä uhattuna.  

 

Keskinäinen luottamus ihmisoikeuksien takeena?

 

Euroopan unionin rikosoikeudellinen yhteistyö perustuu niin sanottuun vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen.  Käsittelen tätä periaatetta laajemmin myöhemmissä kirjoituksissani, mutta lyhyesti periaate tarkoittaa tietyssä jäsenvaltiossa annetun ja tämän järjestelmän mukaan laillisen päätöksen hyväksymistä ja täytäntöönpanoa sellaisenaan toisessa jäsenvaltiossa.  Periaatteen mukaisesti esimerkiksi Italiassa annettu vangitsemistuomio on sellaisenaan täytäntöönpanokelpoinen Suomessa.  Vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen mukaisesti Suomi ei voi kyseenalaistaa Italian tekemää päätöstä.  

Euroopan rikosoikeudellinen yhteistyö perustuukin ennen kaikkea jäsenvaltioiden väliselle luottamukselle.  

Eurooppalaiseen pidätysmääräykseen sisältyy kuitenkin myös poikkeuksia eli juuri aiemmin mainittuja kieltäytymisperusteita.  Näiden kieltäytymisperusteiden avulla jäsenvaltio voi kieltäytyä luovuttamasta henkilöä toiseen jäsenvaltioon.

Pidätysmääräyksen kieltäytymisperusteet ovat kuitenkin suppeampia verrattuna perinteiseen kansainväliseen oikeusapuun, eivätkä ne sisällä esimerkiksi perus- ja ihmisoikeusperusteista kieltäytymisperustetta.  Tällä hetkellä onkin osittain epäselvää, voiko jäsenvaltio kieltäytyä yhteistyöstä toisen jäsenvaltion kanssa, sillä perusteella, että se epäilee toisen jäsenvaltion rikkovan unionin sisällä tai sen omassa valtiosäännössä turvattuja ihmisoikeuksia.  Juuri tätä problematiikkaa graduni käsittelee.

EU-tuomioistuin on nimenomaisesti vahvistanut, että luovuttamisesta voidaan kieltäytyä vain eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä annetussa puitepäätöksessä luetelluilla kieltäytymisperusteilla.  Tuomioistuin on myös vahvistanut, ettei jäsenvaltion ole sallittu asettaa luovuttamiselle tiukempia ehtoja kuin puitepäätöksessä, vaikka jäsenvaltion perustuslaki edellyttäisi tätä.

Tästä huolimatta Suomi ja monet muut jäsenvaltiot ovat pidättäneet itselleen oikeuden kieltäytyä yhteistyöstä tietyissä tapauksissa, mikäli luovutettavan henkilön ihmisoikeudet ovat vaarassa.  Suomessa tämä on otettu suoraan EU-luovutuslakiin, jolla Eurooppalaista pidätysmääräystä koskeva puitepäätös implementoitiin osaksi Suomen lainsäädäntöä.  

Toisaalta, EU-tuomioistuin on antanut viime vuosina myös kaksi ennakkotapausta, joiden mukaan jäsenvaltio voisi tietyissä tapauksissa kieltäytyä luovuttamasta henkilöä toiseen jäsenvaltioon, jos on olemassa riittävän vahvat perusteet sille, että luovutetun henkilön ihmisoikeudet ovat vaarassa.  

Oikeustila on tältä osin äärimmäisen epäselvä.  

 

Tutkimuksen tavoitteet

 

Tutkimukseni tavoitteena on selventää ja systematisoida nykyistä oikeustilaa sen osalta, onko Suomella mahdollista käyttää perus- ja ihmisoikeuskieltäytymisperustetta eurooppalaisen pidätysmääräyksen yhteydessä.  Aihe on ollut ns. kuuma peruna EU-rikosoikeuden alalla ja ongelma on sinänsä tunnustettu uniossa. Sitä on kuitenkin pidetty lähinnä teoreettisena jäsenvaltioiden hyvän ihmisoikeustason vuoksi.

Ottaen kuitenkin huomioon jäsenvaltioiden sisäiset tapahtumat, etenkin Puolassa ja Unkarissa, kysymys ei ole missään nimessä pelkästään teoreettinen.   

Kunnianhimoisena tavoitteenani on löytää vastauksen ainakin siihen, onko jäsenvaltiolla mahdollisuus käyttää tällaista perus- ja ihmisoikeuskieltäytymisperustetta, milloin sitä voi käyttää ja kenellä on viimekätinen sana tällaisessa tilanteessa.  Epäselvä oikeustila ei suinkaan rajoitu ainoastaan itse kieltäytymisperusteen käyttöön, vaan myös siihen, kenellä on oikeus todeta tämä oikeustila.

Sami-Petteri Seppä

Kirjoittaja on mukana Ajatuspaja Toivon gradupajassa.