Presidentinvaali syö puolueita
Gallupit ja ennusteet eivät kerro vaalitulosta, mutta sen ne paljastavat, että vuoden 2018 presidentinvaali ei puoluetoimintaa imartele.
Ennakkoäänestyksen päättyessä näyttää siltä, että kolmesta suosituimmasta ehdokkaasta kaksi on valitsijayhdistysten nimeämiä. Kolmannenkaan vaalimainoksissa tai kampanjasivuilla ei ole mainintaa taustapuolueesta.
Haavisto-ilmiö vuoden 2012 vaaleissa osoitti, että menestys näissä kisoissa vaatii pitkälti muuta voimaa kuin mitä puolueorganisaatiolla on mahdollisuus tarjota.
Emeritusprofessori Heikki Paloheimo toteaa Helsingin Sanomissa puolueiden merkityksen vähentyneen vaali vaalilta: ”Puolueet eivät enää ole presidentintekijöitä, äänestäjät ratkaisevat sen suoraan.”
Puolueiden suunnasta katsottuna presidentinvaaleja peilataan silti kannatukseen ja kannatuspotentiaaliin.
Kokoomuslaisten ei kannata laskea, että väittämä ”ääni Niinistölle on ääni kokoomukselle” pitäisi paikkansa. Sen sijaan puolue voi huomata, että sen kannatuspotentiaali – äänestäjät, jotka voivat kannattaa vaaleissa kokoomuksen ehdokasta, jos se vain on tarpeeksi sopiva – on paljon korkeammalla kuin mitä esimerkiksi edelliset kunta- tai eduskuntavaalit ovat osoittaneet.
Kokoomuksessa voidaankin vaalien jälkeen pohtia, kuinka oikeat ihmiset saadaan tekemään oikeaan aikaan oikeita asioita myös tulevissa koitoksissa. Osataanko puolueessa kirjoittaa SN-menestysresepti, joka on monistettavissa?
Jos ei kokoomuksen kannata tuudittautua puolueena Niinistön henkilökohtaiseen suosioon, ei pitäisi myöskään keskustan tai SDP:n peilata liikaa omaa kannatustaan asettamansa ehdokkaan vaalitulokseen.
Vaikka Tuula Haataisen kampanjassa on tuotu empimättä esiin ehdokkaan taustapuolue sekä mainonnassa että sisällöissä, SDP:n kannatus on huomattavasti korkeammalla kuin ehdokkaansa tulos näissä vaaleissa.
SDP:n itsetutkistelun paikka on kuitenkin siinä, miten koneisto ei tuota johtopaikoille ja kärkiehdokkaiksi nimiä, jotka ovat valtakunnallisesti tunnettuja ja puoluettaan suositumpia poliitikkoja. Haataisen todennäköisesti muutaman prosenttiyksikön kannatus kertoo SDP:n organisaation puutteista – ei puolueen suosiosta.
Keskustassa tilanne on kinkkinen. Matti Vanhasen ja Paavo Väyrysen yhteenlaskettu kannatus heijastellee melko hyvin puolueen uskolliseen äänestäjäkuntaan kuuluvien määrää. Jos luku yltää esimerkiksi yli 15 %-yksikön, tilanne on pääministeripuolueen kannalta hyvä.
Toisaalta keskusta ei voi julkisesti olla tyytyväinen yhteenlaskettuun kannatukseen, koska virallisesti vain Vanhasen kannatus lasketaan puolueen nimiin. Tästä näkökulmasta vaali-iltana keskustalaiset saattavat olla pettyneempiä kameroiden edessä kuin takahuoneessa. Kysymys on, miten löytää uusia ”paavoväyrysiä” tuomaan puolueen äänet takaisin kotiin.
Vuoden 2018 presidentinvaali on todennäköisesti käännekohta suoran kansanvaalin lyhyessä historiassa. Vaalikampanjat osoittavat, että puolueinstituutioista koetaan olevan ehdokkaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Toinen näiden vaalien ilmiö liittyy ennakkoäänestämiseen. Näyttää siltä, että äänistä annetaan yli puolet ennen varsinaista vaalipäivää. Huomio vaikuttaa kampanjoinnin ajoitukseen.
Aktiivisen kampanjoinnin viikkoja on koko ajan yhä vähemmän, mutta samalla ajoituksessa pitää olla entistä tarkempi. Kuntohuippua ei ole välttämättä järkevää ajoittaa enää vaalipäivään, jos suurin osa äänestäjistä on tehnyt lopullisen päätöksensä ennen sitä.
Ehdokkaiden on oltava yhä paremmin perillä siitä, milloin juuri omat potentiaaliset äänestäjät ovat kopissa – puolueorganisaation jäykästä kampanjakalenterista ei välttämättä ole apua.
Presidentinvaali voi viitoittaa tietä ensi kevään eduskuntavaalien kampanjointivalinnoille. Näemmekö yhä vähemmän puoluetunnuksia ja yhä enemmän omia henkilökohtaisia vaaliohjelmia ja -teemoja? Koetaanko puolueen järjestämät kiertueet, vaalitelttailut ja -tapahtumat aidoiksi mahdollisuuksiksi vai sittenkin aikasyöpöiksi?
Eduskuntatyö tuskin helpottuu, jos edustajat sitoutuvat yhä enemmän omiin henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa puolueiden aatepohjan ja ohjelmaperiaatteiden sijasta. Joukossa on joukkovoimaa -ajattelu ei kanna yksilökeskeisessä politiikanteossa. Ja tähän ehdokaskeskeinen kampanjointitapa voi pahimmillaan johtaa.
Puolueiden on viimeistään nyt osoitettava, että ne ovat vaalikampanjoinnissa ja politiikanteossa ennemmin resurssi kuin rasite.