Porvarillisen identiteetin aineksia

Termi ”identiteettipolitiikka” on nykyään jokaisen politiikka-analysoijan vakiovälineistössä. Yhdysvalloissa hakutermi pulpahti pintaan presidentinvaalien aikoihin marraskuussa 2016, mikä näkyy esimerkiksi Google Trendsissä. Monien muiden termien tavoin myös tämä levisi nopeasti laajaan käyttöön Suomessakin. Ja kieltämättä se on käyttökelpoinen, vaikkakin näyttää siltä, että termillä toisinaan selitetään näkemysten jakautumista sellaisissakin kysymyksissä, joilla ei oikeastaan ole identiteetin kanssa juuri tekemistä (ja täällä yksi tällaiseen syyllistynyt nostaa kätensä pystyyn).

”Identiteettipoliittisella” ryhmittymisellä ehkä on itseään toteuttavan ennusteen ominaisuuksia. Suomessa tämä pelkistyy erityisesti Vihreiden ja Perussuomalaisten väliseksi jännitteeksi, jota kumpikin näistä puolueista näyttää ylläpitävän ja vahvistavan myös tarkoituksella. Asiakysymykset kääntyvät ”identiteettipolitiikaksi” ja vastakkaisen osapuolen kanssa eri mieltä olemisesta tulee päämäärä itsessään. Syntyy aihealueita, joilla ovat pitkään riidelleet asioiden sijasta ihmiset.

Suomen poliittisen kentän kolmijako

Viime syksynä julkistetun eduskuntavaalitutkimuksen yhteydessä todettiin, että koko äänestäjäkuntaa koskevaa massapolarisaatiota ei (ainakaan vielä) voida havaita, mutta puolueiden kannattajakunnissa voidaan kuitenkin nähdä joitakin muutostrendejä. Kun puolueiden äänestäjäkuntia tarkastellaan koordinaatistossa, jossa vaaka-akseli kuvaa perinteistä vasemmisto-oikeistojakoa ja pystyakseli viime vuosina suosituksi tullutta GAL-TAN-jaottelua, kaikkein selvin ja johdonmukaisin muutos on tapahtunut Vasemmistoliiton kannattajakunnassa. Se on tiivistynyt selvästi vasemmisto-oikeistoulottuvuutta koskevan tarkasteluasteikon vasempaan laitaan. Myös vihreiden ja ja SDP:n kannattajakunnat ovat liukuneet hiukan vasemmalle ja Perussuomalaisten kannattajat puolestaan oikealle. Sitä vastoin esim. Keskustan ja Kokoomuksen kannattajakunnat ovat pysyneet suunnilleen vakiintuneilla sijoillaan koko 2000-luvun.

Toisella akselilla muutokset näyttävät vähäisemmiltä, mistä selkeimpänä poikkeuksena ovat Perussuomalaiset, joiden kannattajakunta on siirtynyt selvästi ”TAN”- laitaa kohti (lyhenne sanoista Traditional – Authoritarian – Nationalist). Sivuhuomiona on hyvä todeta, että kannattajakuntien ”sijannin” muutoksesta ei sinänsä voi päätellä, kummasta on enemmän kysymys – epäilemättä jossain määrin molemmista: puolueiden kannattajien vaihtumisesta vai siitä, että puolueiden kannattajien poliittiset näkemykset muuttuvat.

On muodostunut kolme selkeästi toisistaan erottuvaa suuntausta. Yksi on SDP:n ja koronatuulen tuomasta huippusuosiosta nauttivan pääministeri Marinin ympärille muodostunut punavihreä blokki, johon kuuluvat eduskuntapuolueista Vasemmistoliitto ja Vihreät. Vielä toissa vuonna tämän kokonaisuuden dynaamisin joukko olivat Vihreät, josta itsekin veikkasin jo muutaman vuoden sisään tämän blokin vahvinta tekijää. Sattumat kuitenkin muuttivat tämän asetelman, ja Vihreät on valunut Marinin varjoon lähelle 10 prosentin kannatusrajaa nahistelemaan Keskustan kanssa autoilusta.

Toisen blokin keskus on tietenkin Perussuomalaiset, joka on kasvanut etenkin Keskustan kustannuksella, maaseudulla ja seutukaupungeissa mutta kerännyt kannatusta tasaisesti muualtakin. Nykytilanteessa eduskuntapuolueista suurinta vetoa Perussuomalaisten kulmaa kohti näyttää tuntevan KD, joka huolimatta jäsenyydestään EPP-puolueessa on omaksunut Eurooppa-politiikassa, voisiko sanoa, melko epätyypillisen peruslinjan ollakseen EPP:n jäsen.

Kolmas, kummastakin edellä mainitusta suuntauksesta selvästi poikkeava blokki eli poliittiselle kartalle muodostuvan kolmion kolmas kärki on Kokoomus. Se on erilaisten tutkimusten ja analyysien perusteella eduskuntapuolueista selvästi oikeistolaisin, kun katsotaan perinteisiä etenkin talouspolitiikkaa koskevia vasemmisto-oikeistojaon kysymyksiä. Kuten mm. eduskuntavaalitutkimus kertoo, sen kannattajakunta ei ole juuri liikkunut vaan pysytellyt suunnilleen samoilla sijoillaan. Esimerkiksi Perussuomalaiset on vaaka-akselilla edelleenkin Kokoomuksesta selvästi vasemmalla, mikä ehkä selvimmin konkretisoituu suhteessa työmarkkinapoliittisiin näkemyksiin ja toisaalta talouden globalisaatioon. Tämä näkyy tutkimuksissa aivan selkeästi.

Kokoomuksen muodostamaa poliittisen kolmion kärkeä kutsun tässä ”porvarilliseksi”, mistä jäljempänä lisää. Sitä lähimpänä ovat eduskuntapuolueista Keskusta, RKP, KD sekä Liike Nyt. Näistä kaksi ensin mainittua ovat tosin punavihreän blokin dominoimassa hallituksessa, mistä etenkin Keskusta näyttää kärsivän. KD puolestaan näyttää aika luontevasti, varmaankin pitkään EU-vastaiseen perinteeseensä tukeutuen vilkuilevan sittenkin enemmän Perussuomalaisten suuntaan. Liike Nyt taas on aatteensa puolesta hankalahkosti hahmotettavissa, mutta lyhyen historiansa perusteella ei liene kohtuutonta sijoittaa sitä melko lähelle Kokoomusta.

Myös Kokoomuksen kannatus on viime aikoina ollut totuttua alempana, ja tätä on selitetty mm. linjan epämääräisyydellä. Selitys on altis kritiikille, kuten esimerkiksi historiantutkija Jussi Jalonen joulukuun 3. päivänä Twitterissä esitti. Jalosen mukaan Kokoomuksen linja on vastoin näitä epämääräisyyttä korostavia arvioita hyvinkin selkeä. Haasteena on, että Kokoomuksen edustamalle konservatismin ja liberalismin perinteisiä elementtejä yhdistävälle aatteelle ei nykyisessä polarisoituneessa ilmapiirissä ole helppoa löytää yleisöä. Jalonen ei suosittele kuitenkaan linjan muuttamista vaan nimenomaan pysymistä Kokoomuksena mutta painottaa samalla, että mitään pikavoittoja ei ole edessä.

Samoihin aikoihin aihetta Twitterissä käsitteli myös ekonomisti Heikki Pursiainen, joka tiivisti perinteisiä liberaaleja ja konservatiiveja yhdistäväksi teemaksi vastavoimana toimimisen radikalismille, sosialismille ja populismille. Vähittäiseen ja rakentavaan yhteiskunnalliseen kehitykseen tähtäävä politiikka on mitä luontevinta porvarillisen ajattelun ydintä, jonka taakse voi ryhmittyä niin oikeistolainen liberaali kuin konservatiivikin. Pursiainen kiinnittää huomiota myös käsitteiden merkityksen sotkeutumiseen. Perussuomalaiset ovat Pursiaisen mukaan ryhtyneet omimaan konservatiivi-käsitettä, vaikka puolueella ei ajamansa politiikan ja toimintatapojensa perusteella ole konservatismin kanssa mitään tekemistä. Samoin liberaali-sana on nykyisessä uusiokäytössään hämärtynyt, kun sitä itsestään käyttävät nykyään monenlaiset radikaalit punavihreät voimat, joilla ei ole perinteisen liberalismin kanssa mitään tekemistä.

Porvarillisuus, mitä se on?

Tämän päivän porvarillisuus suomalaisessa kontekstissa on perinteisten liberaalien ja konservatiivisten yhteiskunnallisten näkemysten yhdistelmä. Porvarillinen identiteetti lähtee yksilön itsemääräämisoikeudesta ja vapaudesta toteuttaa itseään valitsemillaan tavoilla, kunhan toiminnassaan kunnioittaa muiden vastaavia vapauksia. Tähän muiden ihmisten vastaavien vapauksien kunnioittamiseen liittyy läheisesti myös monista yhteyksistä tuttu eettinen velvollisuus kohdella muita samoin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Loogisesti porvari kannattaa vapautta myös yhteiskunnallisina oloina, mukaan lukien taloudellinen toiminta. Vapauden mahdollistava yhteiskunta tarvitsee selkärangakseen instituutiot, jotka tuottavat ja ylläpitävät yhteiseen hyvään tähtäävät pelisäännöt. Porvari on sitoutunut väkivallattomaan ja lakeja kunnioittavaan toimintaan sekä demokraattiseen prosessiin.

Kokoomuksella ei ole tarvetta millekään massiiviselle ohjelmatyöprojektille. Viimeisten muutaman vuoden aikana puolueessa on toteutettu sekä periaate- että tavoiteohjelmauudistus ja tehty sen lisäksi laaja valikoima erillisohjelmia. Poliittisen sisällön ja linjan osalta pakka on kunnossa. Kannatusvaikeudet ovat toki omiaan aiheuttamaan monenlaisia paineita. Näiden oireet näkyvät puolivillaisina analyyseina, joiden mukaan tämän hetken haasteet johtuvat siitä, että ei ole tehty riittävästi sellaista politiikkaa, jota arvioitsija itse edustaa. Ja ratkaisuna poikkeuksetta esitetään koko puolueen siirtämistä siihen suuntaan, jossa arvioitsija itse sijaitsee. Jos vakaa ja uskottava yli satavuotias puolue ei jotain todellakaan tarvitse, se on päiväperhojen perässä hypähtely. Viestin perillemenossa tärkeää on kyky vakuuttaa yleisö puhujan uskottavuudesta. Yksi osa tästä on sen ilmentäminen, että puhujalla on terve itsetunto ja että hän uskoo itse asiaansa. Ei pidä verrata itseä muihin eikä korvaansa lotkauttaa sille, että jotkut muut tekevät sellaisia vertailuja. Pitää olla pelkäämätön porvari.

Porvarillisuus ei ole ehkä sisällöltään intuitiivisimmin avautuva termi. Mutta jos puhutaan Kokoomuksen edustamasta tontista Suomen poliittisella kartalla, kyllä se silti on paljon kuvaavampi kuin jos luonnehtisi punavihreää kulmaa ”liberaaliksi” tai Perussuomalaisten reunaa ”konservatiiviseksi”, viitaten tässä etenkin Heikki Pursiaisen edellä mainittuun arvioon. Äärimmäisyyksiä suosiva ja jakolinjoja korostava nykyhetki ei vain ole maltillisuutta korostaville voimille erityisen otollinen.

Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimushankkeen viimevuotisen julkaisun mukaan noin kolmasosa (33%) suomalaisista äänestäjistä kuuluu ”porvareiksi” nimettyyn ryhmään, jossa mahdollisena äänestettävänä puolueena nousee erityisen vahvasti esiin juuri Kokoomus. Se on myös tällä hetkellä ainoa puolue, joka voi selvästi ja kakistelematta, ilman sivulauseita sanoa olevansa porvaripuolue. Tässä markkinassa kilpailu on vähäistä tai olematonta, ja vaihtoehtoiset tuotteet syystä tai toisesta epäilyttäviä.

Viimeisimmän puoluebarometrin mukaan Kokoomuksen houkuttelevuus on selvästi korkeammalla kuin mitä tällä hetkellä realisoituu varsinaiseksi puoluekannatukseksi. Kuntavaalikevät onkin Kokoomukselle loistava mahdollisuus aktivoida kenttää ja tuoda vaihtoehtoaan suomalaisten tietoisuuteen, ja siten kerätä olemassaolevaa, porvarillisesti ajattelevaa kansanosaa lippunsa alle. Potentiaali antaa kaikki eväät ykköspaikkaan, ilman hokkuspokkustemppuja.

Antti Vesala
kirjoittaja on ajatuspaja Toivon vt. toiminnanjohtaja