”Poliittinen kokemus katsotaan hakijalle eduksi.”
Keskustelu poliittista virkanimityksistä on kiusallista seurattavaa. Poliitikot kiemurtelevat, rekrytoitavat häkeltyvät, kommentaattorit kiehuvat ja kansalaiset etääntyvät. Politiikan arvostus laskee ja joku ehdottaa jo virkamieshallitusta demokratiaa paikkaamaan.
”Miksi politiikka ei pätevöitä?”, kysyttiin Ykkösaamussa 15.9. kansanedustaja Ilkka Kanervalta (kok.), Aila Paloniemeltä (kesk.) ja Hanna Sarkkiselta (vas.). Kaikki olivat sitä mieltä, että poliittisen osallistumisen ei pitäisi olla este tulla valituksi tiettyyn työtehtävään.
Missä vaiheessa puoluekirjasta on tullut elementti, joka vähentää asiantuntemusta lisää epäilyttävyyttä? Miksi niin yritysjohtajat kuin tutkijatkin nähdään epäuskottavina toimijoina heti, kun he tunnustavat väriä?
Poliitikot ovat itse osasyyllisiä. Kuten radiokeskustelussa tuli esiin, useimmat ammattipoliitikot kokevat, että kansalaiset eivät tiedä, mitä kaikkea politiikassa tehdään. Julkisuudessa arkinen aherrus esimerkiksi valiokunnissa jää pelinpolitiikan varjoon.
Työpäiväkirjaa sen enempää kuin vieraskirjaa ei ole syytä aloittaa, mutta sen sijaan poliitikot voisivat avoimesti kertoa, mitä erityisiä taitoja heille on kertynyt poliittisten tehtävien myötä.
Tuntuu nimittäin ilmeiseltä, että politiikka on yhtä lailla ammattityötä kuin mikä tahansa muukin tehtävä, eikä sitä voi oppia kuin tekemällä. Pärjätäkseen politiikassa on osattava tiettyjä taitoja sekä todennäköisesti niiden yhdistelmiä. Yliopistotutkinto tai elämänkoulu ei yksinään pätevöi – poliitikko on kerännyt kansalaisten luottamuksen vaaleissa ja siihen pystyvät vain hyvin harvat.
Keskustelu poliitikkojen arvostuksesta ja pätevyydestä kytkeytyy virkanimityksiin. Poliittinen virkanimitys tarkoittaa, että valintaan vaikuttaa puoluekirja. Kiistämällä tämän, poliitikot sahaavat oksaa, jolla istuvat.
Jos puoluekirjalla ei ole väliä, ei ole poliittisella urallakaan. Jos poliitikot itse vähättelevät omaa tai toistensa tekemän poliittisen uran kerryttämää erityisosaamista ja kokemusta, pätevöitymismahdollisuudet murenevat entisestään.
Poliittinen osallistuminen ja osaaminen pitää ajatella omana spesiaalitaitona, jota pitää voida työnhakijana mainostaa. Listaus luottamustehtävistä pidentää CV:tä, mutta kuvaus siitä, mitä on kohdata tuhansia ihmisiä ”silmänvalkuaisen tasolla” voi lisätä ymmärrystä poliitikon talentista.
Poliitikkojen pätevöityminen ja rekrytoituminen erilaisiin tehtäviin vaatii arvostuksen nousua – ensin omissa silmissä, ja sitten muiden.
Laittaessaan seuraavaa julkista virkaa hakuun poliitikot voisivat muotoilla työpaikkailmoitukseen: ”Poliittinen kokemus katsotaan hakijalle eduksi.”
Sini Ruohonen