Ajatuspaja ToivoJulkaisutKommentitEnemmän aloitteita, vähemmän ruikutusta

Enemmän aloitteita, vähemmän ruikutusta

 

Miira Raiskila on Ajatuspaja Toivon projektisuunnittelija

Poliittinen järjestelmämme lakkaa toimimasta, jos unohdamme sen tärkeimmän yksikön – kansalaisen. Kansalaisaloitteita ja muita poliittisen osallistumisen muotoja tulee puolustaa, ei rajoittaa ja hankaloittaa. Uudenlaisten osallistumistapojen kehittäminen on kymmenen pisteen paikka saada nuoret mukaan politiikkaan.

 

Somessa virisi viikonloppuna keskustelu kansalaisaloitteiden tarpeellisuudesta ja niiden määristä, kun Helsingin Sanomat uutisoi osan kansanedustajista pohtivan aloitteiden allekirjoitusten määrän nostoa eduskunnan käsittelyyn pääsemiseksi. Keskustelun taustalla on arvelu, että aloitteet ruuhkauttaisivat eduskuntaa. Tällaisten avausten sietää kohdata äänekästä vastustusta.

Kansalaisaloite on helppo ja nopea tapa vaikuttaa suoraan politiikan asialistaan. Yksittäinen ihminen voi helpommin työntää liikkeelle isoja tapahtumakulkuja”, kuten Suomen Kuvalehden toimittaja Salla Vuorikoski totesi. Politiikan agendaa eivät siis enää määrittele pelkästään poliitikot tai media, vaan myös kansalaisilla on tähän entistä paremmin mahdollisuus. Sosiaalisella medialla on tässä kehityksessä ollut tietysti oma oleellinen roolinsa. 

Puolueisiin perustuva edustuksellinen demokratia on poliittisen järjestelmämme peruskivi, mutta toimiakseen se tarvitsee rinnalleen erilaisia kansalaisille osoitettuja osallistumismuotoja. Kansalaisten osallistumisen parempi huomioiminen ei sahaa edustajien omien jakkaroiden jalkoja, vaan tukevoittaa niitä.

 

Mikä lainsäädäntöruuhka?

Lainsäädäntövalta kuuluu Suomessa eduskunnalle, ei siis hallitukselle. Kuitenkin melkein kaikki säädetyt lait tulevat hallituksen esityksistä, ainoastaan murto-osa on pidemmälläkään tarkastelujaksolla tullut yksittäisten kansanedustajien aloitteista. Edustajat kuitenkin kirjailevat esityksiään lähes yhtä ahkerasti kuin hallitus, mutta ne tuppaavat hautautumaan valiokuntiin.

Vuonna 2012 voimaantullut kansalaisaloitelaki on poikinut tähän mennessä 717 aloitetta, joista 18 on kerännyt vähintään vaaditut 50 000 allekirjoitusta. Siis kuudessa vuodessa 18 aloitetta on päätynyt eduskuntaan asti – niistäkin suurin osa on jäänyt valiokuntiin. Hallitus esittää vuosittain keskimäärin 250 lakiesitystä, kansanedustajat satakunta vähemmän. On vaikea uskoa kansalaisaloitteiden volyymin olevan lainsäädäntöruuhkan takana. Sen takana on hallitus.

 

Poliittisen osallistumisen laskusuhdanne

Äänestysaktiivisuuden laskulle on syynsä. Puolueet eivät houkuttele kansalaisia jäsenikseen entisaikojen malliin. Politiikka tuntuu kaukaiselta. Ehdokkaita on tarjolla pilvin pimein, samoin vaalien alla heitä esitteleviä vaalikoneita. Aktiivinen kansalainen pääsee niissä tutkimaan, onko ehdokas enemmän koira- vai kissaihmisiä. Vähemmästäkin orastava mielenkiinto lopahtaa.

Kansalaisaloitteet puolestaan ovat väylä ohittaa perinteisen päätöksentekokoneiston raskas prosessi ja saada asiakysymyksiä suoraan lainsäätäjien käsittelyyn. Ne ovat siis suoran demokratian hippusia muutoin edustuksellisessa järjestelmässämme. Nämä hippuset, samoin kuin paikalliset aloitteentekoalustat, kansalaisfoorumit ja vastaavat kansalaisten osallistumisväylät ovat erittäin tärkeitä. Ne sitovat kansalaisia päätöksentekoon ja päätöksentekoa kansalaisiin.

Edustuksellinen järjestelmä on kokonaisuutena toimivin mahdollinen, mutta se ei saa sulkea pois kansalaisten muunlaista poliittista osallistumista. Jokaisella yhteiskunnan jäsenellä tulee olla mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua.

Sen sijaan että esitetään kansalaisaloitteiden allekirjoitusrajan nostoa, toivoisi poliitikkojen esittävän ennemmin uusia, helpompia ja nykyaikaisempia tapoja kansalaisten osallistumiselle ja osallistamiselle. Sähköinen äänestäminen ei vaaleissa ole vielä pitkään aikaan mahdollista, mutta sähköisten järjestelmien hyödyntäminen esimerkiksi erilaisten joukkoistusten avulla on sitä jo nyt.

 

Henkilövaalien rinnalle tarvitaan mahdollisuuksia vaikuttaa asiakysymyksiin

Maamme on täynnä asiantuntijoita. Näiden asiantuntijoiden osaaminen pitäisi saada nykyistä paremmin hyötykäyttöön. Vaaleissa nämä asiantuntijat äänestävät henkilöitä, joiden taustalla on puolueita tai valitsijayhdistyksiä. Vain ani harvoin kansalaiset äänestävät suoraan politiikan asiakysymyksistä.

Turun ja Tampereen yliopistoilla, Åbo Akademilla ja Luonnonvarakeskuksella on käynnissä monitieteinen tutkimushanke, jossa kehitetään uudenlaisia tapoja kansalaisosallistumiselle ja julkiselle päätöksenteolle. Tavoitteena on osoittaa hallituskausittaisesta vaihtelusta kärsivän edustuksellisen järjestelmän ohelle pitkän aikavälin vaikutukset paremmin huomioivia osallistumisen ja päätöksenteon käytäntöjä. Toivottavasti pääkallopaikalla seurataan hankkeen tuloksia tiiviisti ja otetaan niistä oppia.

Mainitussa hankkeessa selvitetään esimerkiksi juuri kansalaisaloitteiden käsittelyä eduskunnassa. Tämän lisäksi siinä tarkastellaan deliberatiivisen demokratian mahdollisuuksia pidemmän aikavälin päätöksenteossa.  Erilaiset kansalaiskokoukset ja –raadit olisivat monessa kysymyksessä erinomainen lisä edustuksellisen päätöksenteon ohelle.

Siihen asti kansalaisaloitteiden suosion kasvusta tulisi olla ennemmin huojentuneita kuin huolestuneita. Jos poliittinen osallistuminen kiinnostaa kansalaisia, olemme turvallisilla vesillä. Jos taas osallistumismuotoja rajataan ja äänestysaktiivisuus jatkaa laskusuhdannettaan, olemme äkkiä karilla.

Etenkin nuorten ikäluokkien äänestysaktiivisuus on huolestuttavalla tasolla. Uudenlaisten osallistumistapojen kehittäminen on kymmenen pisteen paikka saada nuoret mukaan politiikkaan.

Poliittisten avustajien määrän vähentäminen on ollut nykyiseltä hallitukselta virhe, joka olisi syytä korjata korkojen kera. Politiikassa on oltava niin paljon ammattilaisia, että pystymme turvaamaan demokratian parhaan mahdollisen toteutumisen. Resursseja asioiden käsittelyyn ja valmisteluun tulee ennemmin lisätä kuin vähentää.

Jos muutama vuosittainen kansalaisaloite uhkaa ylikuumentaa koneiston, on vikaa siinä itsessään.

 

/ Miira Raiskila