EU – instituutiosta identiteetiksi?

 

”Euroopan unioni perustettiin sitomaan sen jäsenvaltiot taloudellisesti toisiinsa, jotta ne eivät voisi sotia keskenään. Maailman muutoksessa unionin tarve on kasvanut alkuperäistä tarkoitustaan suuremmaksi. EU:n velvollisuus ja olemassaolon oikeutus on kehittyä valtioitten unionista kansalaisten unioniksi, jonka kantavana perusteena on oltava jokaisen kansalaisensa hyvinvoinnin ja onnen edellytysten luominen.”[1] 

 

Nykyinen EU on valtioiden liitto, jollaisesta yksi unionin tärkeimmistä arkkitehdeistä, Jean Monnet, totesi, että siinä jäsenvaltiot vain valvovat omaa etuaan. Valtioiden sijaan katseen on nyt käännyttävä kansalaisiin.

Todellinen liittosuhde tarkoittaa toimimista yhteisen edun puolesta ja siinä edunsaajan pienin yksikkö ei ole instituutio vaan yksilö. EU:n politiikka ei saa olla nollasummapeliä, jossa jäsenmaat taistelevat siitä kuka saa suurimman siivun kakusta kotiin vietäväksi. Päinvastoin, tarvitsemme Eurooppaa, joka luo kansalaisilleen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi mahdollisuuksia liikkua, ilmaista itseään ja elää haluamallaan tavalla. Tarvitsemme aitoa kansalaisten Eurooppaa.

 

Läheisyysperiaate ei olekaan tavoite vaan keino

Läheisyysperiaatetta (subsidiariteettia) on pidetty EU-politiikassa tärkeänä. Sitä ei kuitenkaan tarvitse erikseen korostaa sen vuoksi, että politiikassa on pikemminkin syytä miettiä paljon tarkemmin sitä mitä tavoitellaan ja muodostaa rakenteet sitä palvelemaan.

Vaikuttavat ratkaisut voivat löytyä yhtä hyvin ylikansalliselta kuin paikalliseltakin tasolta. Liittovaltio ei merkitse vallan keskittämistä vaan toimivallan jakoa tarkemmin ja pohditummin kuin nykyään.

Tarvitsemme toimivat ja tehokkaat instituutiot, jotka keskittyvät niihin tehtäviin, joissa ne ovat parhaimmillaan. Varainkäytössä tämä voi toteutua siten, että unionin budjetissa varoja on kohdennettava hankkeisiin, jotka tuovat ylikansallista hyötyä. Siltarumpupolitiikkaa emme tarvitse vaan vaikuttavaa varojen käyttöä.

 

Korjauslista hallinnon parantamiseksi

Paitsi vaikuttavaa, niin ”kaiken EU-rahoituksen on oltava ehdollista siten, että maat, jotka eivät noudata unioni keskeisiä perusperiaatteita kuten oikeusvaltioperiaatetta. Sanktioiden tasosta ja niiden määräytymisestä on sovittava automaattisella mekanismilla eikä millään jäsenmaalla saa olla niihin veto-oikeutta.”[2]

Vastaavasti myös unionin hallintoa on varaa trimmata: Alueiden komitea sekä talous- ja sosiaalikomitea joutavat lakkautuslistalle samoin kuin parlamentin Strasbourgin istunnot. Myös EU:n virastojen kokonaisuutta pitäisi tarkastella kriittisesti ja pohtia, voidaanko joitain nykyisistä virastoista yhdistää tai jopa lakkauttaa.

Surullisenkuuluisan perustuslakiharjoituksen jälkeen EU:n jäsenmaat tulivat allergisiksi perussopimusmuutoksille. Puhuttiin instituutioähkystä, jonka jälkeen seuranneessa populismin aallossa kukaan ei ole enää rohjennut tuskin edes ajatella merkittäviä institutionaalisia muutoksia. Niiden aika on kuitenkin vääjäämättä edessä varsinkin, jos unionia halutaan laajentaa Länsi-Balkanille.

Ensimmäinen ja tärkein uudistus tällöin on yksimielisyysvaatimuksesta luopuminen. Sen myötä yksikään jäsenmaa ei pystyisi pitämään toisia panttivankeinaan jonkin paikallisen tai kansallisen kysymyksen vuoksi oli kyse sitten perusoikeuksista, ulkopolitiikasta tai vaikkapa veropakoilun torjunnasta.

Toinen päätöksentekoon ryhtiä tuova muutos olisi neuvoston kiertävästä puheenjohtajuudesta luopuminen.  ”Poliittisesti heikko puheenjohtajamaa pahimmillaan hankaloittaa ja viivästyttää asioiden käsittelyä. Lisäksi kiertävä puheenjohtajuus antaa mahdollisuuden sille, että joitakin hankalia asioita siirretään vain muodollisesti puheenjohtajamaalta toiselle ilman, että kukaan vakavasti yrittää ratkaista niitä. Jäsenmailla on lisäksi varsin erilaiset resurssit omissa virkamieskunnissaan hoitaa puheenjohtajuutta, mikä myös johtaa epätasaiseen kehitykseen puheenjohtajamaiden vaihtuessa.”

Olen tässä kiinnittänyt huomiota lähinnä siihen miten ja miksi unionia tulee institutionaalisesti kehittää. Se ei tarkoita, että EU:n kova ydin olisi meiltä unohtunut. Sisämarkkinoiden toimintaan on kiinnitettävä vakavaa huomiota, mutta niin myös yhteiseen ulkopolitiikkaan ja yhteisen puolustuksen rakentamiseen.

Pete Pakarinen

Kirjoittaja työskentelee EPP-ryhmän lehdistöneuvonantajana Euroopan parlamentissa, mutta puhuu tässä vain omasta ja Brysselin Kansallisseuran puolesta.

 

[1] Sitaatti on kokoomuksen paikallisyhdistyksen Brysselin Kansallisseuran Eurooppa-ohjelmasta, joka hyväksyttiin maaliskuussa yhdistyksen kevätkokouksessa.

[2] Sitaatti on Brysselin Kansallisseuran Eurooppa-ohjelmasta.