Toimiva rikosoikeudellinen yhteistyö edellyttää toimivaa perus- ja ihmisoikeusvalvontaa

 

Aloittaessani kirjoittamaan pro gradu -työtäni tavoitteenani oli osoittaa kokonaisvaltaisesti lainsäädännössä piilevä ongelmallisuus: eurooppalaisen pidätysmääräyksen mukaan Euroopan unionin jäsenvaltioilla ei ollut itsenäistä mahdollisuutta kieltäytyä luovuttamasta rikoksesta epäiltyä toiseen jäsenvaltioon tilanteessa, jossa luovutusta pyytävän jäsenvaltion ihmisoikeustilanne ajautuisi kriittiseen tilanteeseen.

 

Kuten aikaisemmista kirjoituksistani on tullut esille, ongelma ei ole suinkaan yksinkertainen, eikä siihen voi tarjota kovinkaan yksinkertaisia ratkaisuja. Viime kädessä koko problematiikka on itseasiassa palautettavissa laajemmin EU:n perus- ja ihmisoikeuspolitiikan ongelmakohtiin.

 

Miten tällaiseen lainsäädäntöön päädyttiin?

 

Nähdäkseni ongelman ymmärtämiseksi on kuitenkin myös palattava vielä siihen hetkeen, kun tämä sääntely on unionissa hyväksytty.

 

Eurooppalaisen pidätysmääräyksen luoma luovutusjärjestelmä luotiin 2000-luvun alussa unionin integraation ollessa kiivaimmillaan. Unionin toiminta oli laajentunut uusille alueille ja unionissa ymmärrettiin, että integraation toimivuuden kannalta jäsenvaltioiden oli tiivistettävä myös oikeusyhteistyötään.  Ihmisten vapaa liikkuvuus tarkoitti samalla myös rikollisten entistä suurempaa liikkuvuutta jäsenvaltioiden välillä.

 

Asiaa tarkasteltaessa ei tule myöskään unohtaa silloista turvallisuustilannetta. Eurooppalaista pidätysmääräystä koskeva sääntely luotiin ja hyväksyttiin ennätysnopeasti Yhdysvalloissa tapahtuneiden syyskuun 11. päivän terroristi-iskujen jälkeen. Tällöin eletyssä terrorismin vastaisen sodan ajassa unionin päättäjät halusivat nopeita ratkaisuja, joilla unionin sisäistä turvallisuutta parannetaan. Tavoitteena oli ennen kaikkea nopea ja tehokas tapa saada rikoksesta epäillyt tuomioistuimen eteen vastaamaan teoistaan.

 

Laajentuiko unioni liian nopeasti?

 

Lainsäätäjän motiiveja pohdittaessa on myös huomattava, että unionin jäsenvaltiorakenne oli hyvin erilainen eurooppalaista pidätysmääräystä koskevaa sääntelyä hyväksyttäessä. Vuonna 2002 unionin jäseniä olivat viisitoista länsi-, etelä- ja pohjoiseurooppalaista valtiota, joissa kaikissa perus- ja ihmisoikeuksilla on paitsi pitkät perinteet myös hyvin vahva asema kansallisessa oikeusjärjestyksessä. Tämän vuoksi EU-lainsäätäjä ei välttämättä nähnyt minkäänlaista tarvetta perus- ja ihmisoikeuskieltäytymisperusteelle. Tuolloisessa tilanteessa kyse oli hyvin teoreettisesta kysymyksestä.

 

Mikäli jonkin jäsenvaltion perus- ja ihmisoikeuksien tila olisi laskenut merkittävästi, unioni olisi voinut käynnistää perussopimusten mukaiset rikkomusmenettelyt ja samalla lakkauttaa koko pidätysmääräyksen soveltamisen tämän jäsenvaltion osalta. Lainsäätäjä tuskin osasi kuvitella tilannetta, jossa kaksi jäsenvaltiota käyttävät veto-oikeuttaan toistensa hyväksi estääkseen näiden menettelyiden käynnistämisen, kuten Puola ja Unkari ovat toimineet.

 

Niin ikävää kuin se onkin todeta, EU:n jäsenvaltioiden perus- ja ihmisoikeusongelmat painottuvat hyvin vahvasti juuri 2000-luvulla unioniin liittyneisiin jäsenvaltioihin.  Nähdäkseni voinee sanoa, että integraatio ei ole onnistunut levittämään ”eurooppalaisia arvoja” ainakaan täysimääräisesti kaikkiin Itä-Euroopan valtioihin.

 

Lainsäädäntöä on päivitettävä

 

Tutkimukseni kannalta oleellinen kysymys on myös, onnistuiko EU-tuomioistuin korjaamaan epäonnistuneen lainsäädännön omilla ratkaisuillaan.  Kuten jo viime kirjoituksesta oli vähintäänkin rivien välistä luettavissa, vastaus on selkeästi ei.

 

EU-tuomioistuin kiistatta loi soveltamisalaa kansallisilla lainsäädännöissä oleville perus- ja ihmisoikeuskieltäytymisperusteille, mutta EU-tuomioistuimen luoman oikeusohjeen pohjalta niiden soveltaminen on edelleen huomattavan epävarmaa ja ennen kaikkea epäyhtenäistä.  EU-tuomioistuimen ratkaisu oli ennen kaikkea kompromissi, jolla se tasapainotteli eurooppalaiseen pidätysmääräykseen liittyvän tehokkuusvaatimuksen sekä perus- ja ihmisoikeusvalvonnan välillä.

 

Mikäli ongelmaa tarkastelee pelkästään eurooppalaisen pidätysmääräyksen näkökulmasta, on ratkaisu yksinkertainen: lainsäädäntöä on päivitettävä ja siinä on tunnustettava jäsenvaltioille itsenäinen toimintamahdollisuus tilanteessa, jossa ihminen on joutumassa luovutettavaksi jäsenvaltioon, jossa hänen ihmisoikeuksiaan rikotaan.

 

Todellisuudessa ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä EU:n toiminnassa.

 

Perus- ja ihmisoikeudet unionin keskiöön

 

Nähdäkseni on rehellisesti myönnettävä, että EU:n piirissä perus- ja ihmisoikeudet jäävät edelleen helposti muiden tavoitteiden jalkoihin, vaikka niitä poliittisissa julistuksissa kovasti korostetaankin.  On muistettava, että EU:ssa perus- ja ihmisoikeudet nähtiin pitkään toiminnan hidasteina ja rajoituksina, eikä tästä ajattelusta ole vieläkään päästy täysin irti. Esimerkiksi eurooppalaisen pidätysmääräyksen osalta unionissa on korostettu ennen kaikkea järjestelyn tehokkuutta näiden oikeuksien ohi.

 

Rikosoikeudellisen yhteistyön ehdottomana edellytyksenä on kuitenkin riittävä perus- ja ihmisoikeuksien suojantaso kaikissa tilanteissa.

Jotta tällainen tilanne saavutetaan, on unionin itse oltava proaktiivinen perus- ja ihmisoikeuksien suojelija ja lakattava näkemästä näitä oikeuksia ainoastaan omaa ja jäsenvaltioiden toimivaltaa rajoittavina tekijöinä. Tämä koskee viime kädessä yhtäläisesti sekä EU:n lainsäätäjää kuin tuomioistuintakin.

 

Perus- ja ihmisoikeustyökaluja on tehostettava

 

Euroopan unionilla on oltava myös tehokkaita ja toimivia keinoja puuttua mahdollisiin jäsenvaltioista kumpuaviin perus- ja ihmisoikeusongelmiin. Euroopan Unionissa näiden oikeuksien valvonta perustuu hyvin pitkälti Euroopan Unionista tehdyn sopimuksen 7 artiklan mukaiseen menettelyyn, jonka täysimääräinen käynnistäminen edellyttää kuitenkin jäsenvaltioiden yksimielisyyttä. Kuten toin viime kirjoituksessani esille, artikla uhkaa jäädä pitkälti kuolleeksi kirjaimeksi jäsenvaltioiden estäessä sen käynnistämisen toisiaan vastaan.

 

Unionin piirissä tämä ongelma on kiistatta havaittu, mutta toistaiseksi riittävän tehokasta ratkaisua ei ole löytynyt. Tällä hetkellä vaikuttaakin siltä, että jonkinlainen mekanismi, jolla ainakin oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen sidotaan jäsenvaltion EU-rahoitukseen, olisi syntymässä. Itse suhtaudun hieman skeptisesti siihen, että tästä mekanismista saataisiin ensimmäisellä yrittämällä riittävän tehokas. Pidän kuitenkin selvänä, että mikäli uutta toimivaa ratkaisua ei löydetä, unionin integraatio ei tule ainoastaan junnaamaan paikallaan, vaan se tulee samalla ottamaan askelia taaksepäin.

 

Unionin piirissä on joka tapauksessa aidosti ymmärrettävä, että toimiva perus- ja ihmisoikeusnormisto ja sen valvonta ovat ehdottomia edellytyksiä laajenevalle integraatiolle ja EU-oikeuden kansalliselle soveltamiselle. Ilman niitä syventyvä yhteistyö tuskin saavuttaa riittävää kannatusta unionin kansalaisten keskuudessa.

 

Miten tästä eteenpäin?

 

Pro gradu -työstäni ja näistä kirjoituksista voi saada helposti käsityksen, että perus- ja ihmisoikeuksien noudattaminen ja rikoksentekijöiden tehokas luovuttaminen ovat toisilleen vaihtoehtoisia päämääriä. Tutkimukseni tärkein teesi on kuitenkin, ettei näin missään nimessä ole.

 

Tärkeimpänä askeleena on toki perus- ja ihmisoikeuksien noudattaminen ja niiden riittävä valvonta, mutta miltei yhtä tärkeää on myös jäsenvaltioiden keskenään yhtenäinen rikos- ja prosessilainsäädäntö. Tällöin myös oikeusprosessit ja prosessiin osallistuvien henkilöiden oikeudet ovat pitkälti samankaltaisia eri jäsenvaltioissa.

 

Pohjoismaat toimivat tästä hyvänä esimerkkinä: rikos- ja prosessilainsäädäntömme ovat monin osin hyvin yhteneväisiä, mikä on yksi tärkeä tekijä siinä, että yhteistyö Pohjoismaiden välillä näissä prosesseissa on huomattavan sujuvaa ja ennen kaikkea tehokasta.

 

Lainsäädäntöjen lähentämisellä voidaan luoda EU:n laajuinen prosessuaalinen minimisuoja, jolloin perus- ja ihmisoikeusongelmien ilmaantumisen riski minimoidaan. Lainsäädäntöjen ollessa yhtenäisiä rikoksentekijät voidaan luovuttaa tehokkaasti ilman riskiä siitä, että luovutettavan henkilön oikeuksia rikottaisiin vastaanottavassa valtiossa – aivan kuten Pohjoismaiden välillä nyt.

 

Vaikuttaakin siltä, että juuri tähän suuntaan unioni on kulkemassa.  Läpi 2010-luvun unionissa on annettu runsaasti jäsenvaltioiden prosessuaalisia säännöksiä yhdenmukaistavia lainsäädäntöinstrumentteja.  Näiden säännösten pääpaino on ollut juurikin oikeusprosessiin osallistuvien henkilöiden oikeuksien turvaamisessa ja yhtenäistämisessä.

 

Unionin on täysimääräisesti sisäistettävä, ettei sisämarkkinaoikeudesta omaksuttu vastavuoroinen tunnustaminen toimi sellaisenaan rikosoikeudellisessa yhteistyössä. Sisämarkkinoille se ennen kaikkea luo yksilöille oikeuksia, kun taas rikosoikeudellisessa yhteistyössä se rajoittaa näitä oikeuksia.

 

Periaate voi toimia jäsenvaltioiden välisessä rikosoikeudellisessa yhteistyössä ainoastaan silloin, jos jäsenvaltiot aidosti turvaavat luovutettavien henkilöiden perus- ja ihmisoikeudet, ja tämä toteutuu parhaiten lainsäädäntöjä yhtenäistämisellä.

 

 

Sami-Petteri Seppä

Kirjoitus on Sepän kolmas ja sarjassaan viimeinen Gradupaja-kirjoitus. Ensimmäisessä kirjoituksessa kerrottiin tutkielman tarpeellisuudesta ja lähtökohdista ja toisessa tekstissä syvennyttiin tutkimuskysymykseen. Sami-Petteri Sepän Pro gradu -työ julkaistaan joulukuussa Edilex-lakitietopalvelussa, jossa se on luettavissa kokonaisuudessaan sähköisesti.

Lue tästä lisää, mistä Gradupajassa on kyse.