Asiantuntijavieras Pekka Väisänen: Voisiko vähemmistöhallitus toimia Suomessa ja mitä hyvää se toisi poliittiseen kulttuuriin?

 

Nykyhallitus on osoittanut puolessa vuodessa toimintakykynsä. Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n enemmistökoalitio on todennäköisesti ainoa riittävän kova vastus ay-liikkeelle. Suomalaista demokratiaa, hallitusmallia ja poliittista kulttuuria kannattaa kuitenkin tarkastella hyvän sään aikana. Ja ehkä juuri silloin.

 

Jokaisen eduskuntavaalin jälkeen keskustelu tulevasta hallituskoalitiosta ankkuroituu yleensä kahteen lähtökohtaan. Ensimmäiseksi tavoitellaan riittävän suurta enemmistöhallitusta ja toisekseen haetaan ideologista tai aatteellista liimaa potentiaalisten hallituspuolueiden välille. Lähtökohdat ovat vain osin ymmärrettävät. Edellä mainitun marssijärjestyksen myötä osa vaalituloksesta ja kansan tahdosta on sivuutettu säännöllisin väliajoin. Samalla on syövytetty demokratian perimmäisiä ihanteita ja poliittisen osallistumisen tarkoitusperiä.

 

Suomen ja muun Euroopan poliittisissa kulttuureissa on useita toisistaan poikkeavia piirteitä. Yksi keskeisimmistä eroista liittyy hallitusten muodostamisten traditioon. Pohjoismaista Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa vähemmistöhallitukset ovat olleet historiallisesti jopa hyvin yleinen tapa hallita maata. Suomessa vähemmistöhallituksia ei ole ollut vuosikymmeniin ja jo pelkkä ajatuskin on koettu kummallisena ja poliittiseen kulttuuriimme sopimattomana.

 

Usein vähemmistöhallituksiin liittyvän kritiikin taustalla on sinällään aiheellinen pelko jatkuvista hallituskriiseistä, jotka saattaisivat kaataa hyvinkin helposti hallituskoalition.

 

SDP:n pitkäaikaisen kansanedustajan Jouni Backmanin Sitralle (2021) kirjoittaman selvityksen mukaan jo Suomen perustuslakia hyväksyttäessä hallituksen muodostamisen peruslähtökohtana on pidetty enemmistöhallituksen muodostamista. Perustuslaki ei kuitenkaan itsessään ota kantaa hallituksen kokoonpanoon, eikä hallituksen muodostaminen ja toiminta eroa lain mukaan eri vaihtoehdoissa toisistaan. Kuitenkin on huomioitava se, että jos hallituksen muodostamisen lähtökohta ja jo yleinen henki asemoituu enemmistöhallitukseen, vaalitulos jää helposti toiselle tai jopa kolmannelle sijalle.

 

Suomen poliittisessa historiassa on useita esimerkkejä tilanteesta, jossa oppositiossa on ollut yli puoli miljoonaa ääntä jo pelkästään yhden oppositiopuolueen ansiosta. Samalla oppositioon jääneen puoluetta äänestäneiden tahdolla ja mielipiteellä esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaan liittyen ei ole ollut hallituspuolueiden silmissä juurikaan merkitystä.

 

Vikaa on toisaalta hyvänkin vaalituloksen tehneiden puolueiden omissa valinnoissa. Viime keväänä nähtiin miten vihreät, vasemmistoliitto ja jopa SDP kategorisesti kieltäytyivät jo ennen vaaleja hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa, mikä kuin itsestään loi ruotsalaistyylisen blokkivaaliasetelman. Jo tällöin oli paikallaan kysyä kuuluisan suomalaisen konsensuskulttuurin ja politiikan perimmäisten motiivien perään.

 

Kuten hyvin muistetaan, tilanne repeytyi pian kesällä irvokkaaksi näytelmäksi rasismin ympärillä käytyyn keskusteluun, jossa myös jälkikäteen arvioituna oli vahvaa politikoinnin makua. Pääosassa käydyssä keskustelussa jo ennen vaaleja olivat samat osapuolet, kuin vaalien jälkeenkin: Perussuomalaiset, vihervasemmisto ja RKP.

 

Riittävään enemmistöhallitukseen nojautuminen on tapahtunut toisinaan jopa vaalituloksen kustannuksella. Yleensä demokratian arvo nähdään nimenomaan vaaleissa toteutuneen vaalituloksen eli kansan tahdon ilmenemisen muodossa., joilla vaaleja ja äänestämistä myös yleensä juhlavasti perustellaan. Kuitenkin myös kansantahdon vastaisesti raskaitakin vaalitappioita kohdanneet puolueet ovat päätyneet lopulta hallitusvastuuseen. Näin kävi viimeksi reilut neljä vuotta sitten, kun selkeän vaalitappion kokenut keskusta löysi itsensä Antti Rinteen vihervasemmistolaisesta hallituksesta.

 

Kansanvallan toteutumisen sijaan keskustan päätös näytti ulospäin pelin politiikalta ja valtaan takertumiselta. Vaalituloksen lisäksi keskustan puoluejohto sivuutti myös keskustan puoluekentän näkemyksen, jonka mukaan hallituksen sijaan oppositio olisi ollut puolueelle luontevampi paikka, kuin hallitusvastuu.

 

Vähemmistöhallitus edustaisi aitoa sopimisen kulttuuria

 

Yhtä lailla kansan tahtoon perustuen vaalitulos ja sen mukainen eduskunnan kokoonpano voisi olla joissakin tilanteissa jopa tosiasiallinen syy vähemmistöhallitukseen päätymiseen. Backmanin selvitys nostaa esiin useita kiinnostavia näkökohtia, jotka puoltavat vähemmistöhallituksen arvoa varteenotettavalla tavalla. Backmanin selvitys korostaa, miten vähemmistöhallitus tehostaisi valtioneuvoston strategista ja operatiivista toimintaa. Samalla politiikan linja ja hallituksen tärkeimmät tavoitteet ja visio kirkastuisivat.

 

Kolmas kiinnostava elementti liittyy itse suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin. Vähemmistöhallituksen ollessa kyseessä eduskunnan ja sen poliittisten ryhmien roolissa tapahtuisi merkittävä muutos, koska jopa yksittäisellä ensimmäisen kauden kansanedustajallakin olisi aito mahdollisuus vaikuttaa politiikan sisältöön läpi vaalikauden.

 

Tämä tarkoittaisi käytännössä eduskunnan ja eduskuntaryhmien työpanoksen jakaantumista tasaisemmin koko kaudelle. Nyt tärkeintä on kirjata ryhmien tahto hallitusohjelmaan ja sen jälkeen budjettineuvotteluissa ja lisätalousarvioissa saada tahtonsa läpi. Jos vallassa olisi vähemmistöhallitus, vaikuttaminen tapahtuisi tasaisemmin vaalikauden aikana kunkin asian noustessa käsittelyyn.

 

Kaikista edellä mainituista lähtökohdista seuraisi se, että poliittinen keskustelu ja toiminta muuttuisi aiempaa huomattavasti ratkaisuhakuisemmiksi. Pikkupolitikointi ja populististen irtopisteiden kalastelu jäisi taka-alalle.

 

Kaikista edellä mainituista lähtökohdista seuraisi se, että poliittinen keskustelu ja toiminta muuttuisi aiempaa huomattavasti ratkaisuhakuisemmiksi. Hallitusohjelman määritellessä linjaa, monet edustajat hakevat huomiota keskustelemalla aiheista, jotka eivät varsinaisesti ole päätöksenteossa. Toisenlaisessa mallissa pikkupolitikointi ja populististen irtopisteiden kalastelu jäisi taka-alalle, sillä kaikilla kansanedustajilla olisi aito vaikutusmahdollisuus ja myös aito motiivi tehdä työtä oman tavoitteensa eteen.

 

Poliittisessa vaikuttamisessa korostuisi nykyistä huomattavasti parempi ja syvällisempi argumentaatio, koska sille tulisi olosuhteiden muuttumisen myötä suora sosiaalinen tilaus. Hallituksen päätösten taustalla vaikuttaisi myös mitä suuremmalla todennäköisyydellä enemmän tutkittu tieto ja tiede ylipäätänsä, kuin jonkin puolueen oma aatteellinen agenda.

 

Pääministerin roolissa korostuisi puolestaan hänen kykynsä ja osaamisensa neuvotella opposition kanssa. Pääministeri joutuisi vähemmistöhallituksen osalta noudattamaan heti alusta lähtien hyvin samankaltaista neuvottelu- ja sovitteluprosessia, joka jatkuisi koko vaalikauden ajan. Pääministerin kyky neuvotella ei myöskään rajoittuisi pelkästään hallituksen sisälle, vaan jopa ensisijaisesti sen ulkopuolelle. Asetelma vahvistaisi samalla pääministerin asemaa entisestään hallituksen sisällä, jos hän tehtävässään onnistuisi.

 

Suomen poliittista kulttuuria ja historiallista taustaa vasten asetelma olisi poikkeuksellinen, ja monet pitävät skenaariota Suomen olosuhteisiin täysin mahdottomana. Yhtä kaikki: Vähemmistöhallituksen elinkaari olisi hyvin pitkälti sidoksissa myös pääministerin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin sovitella toisiinsa hyvinkin erilaisia kantoja. Systeemi tuottaisi toki samalla paljon negatiivista kaikua sisältäviä ns. lehmänkauppoja, joista politiikassa lopulta aina myös on kysymys.

 

 

Vähemmistöhallitus mittaa poliittisen kulttuurin laatua

 

Suomalaiseen poliittiseen liturgiaan kuuluu perinteisesti sopimusyhteiskunnan ja konsensuskulttuurin ylistäminen. Yleisesti hyväksytyn narratiivin mukaan maatamme on rakennettu aina hyvässä yhteistyössä hallituksen, opposition ja erilaisten korporatististen etu- ja painostusryhmien avulla ja niiden kanssa. Tämä yhteistyö on tehnyt Suomesta kansainvälisen menestystarinan ja lukuisten kansainvälisten tutkimusten mukaan myös maailman onnellisimman maan. Niin tai näin: Sopimusyhteiskunnan ja konsensuskulttuurin nykytilaa on nyt viimeinkin syytä tarkastella kriittisesti.

 

Suomessa on lähes poikkeuksetta neuvoteltu pitkään hallitusohjelmien sisällöistä. Pitkät ja hyvin usein yksityiskohtaiset neuvottelut ja usein yli satasivuiseksi muodostunut hallitusohjelma eivät ole kuitenkaan estäneet hallituksia ajautumasta säännöllisin väliajoin sisäisiin erimielisyyksiin ja hallituskriiseihin. Itse asiassa hallitusohjelma on pitänyt usein sisällään jo lähtökohtaisesti useita ongelmia, jotka ovat pian realisoituneet muuttuneiden maailmanpoliittisten ja taloudellisten suhdanteiden myötä.

 

Vähemmistöhallituksen ollessa kyseessä olisi jopa luonnollista, että varsinainen hallitusohjelman neuvotteluvaihe voisi olla lyhytkin, koska ohjelman luonne olisi enemmän strateginen, kuin yksityiskohtainen. Nykyisessä maailmantilanteessa strateginen hallitusohjelma olisi huomattavasti realistisempi ja järkevämpi vaihtoehto, kuin perinteinen yksityiskohtia pursuava ohjelma, koska jo pelkästään turvallisuuspoliittinen tilanne sekä taloudellinen epävarmuus muodostavat kroonisen uhan koko poliittiseen toimintaympäristöön.

 

Backmannin mukaan strateginen hallitusohjelma voisi pitää sisällään keskeiset ja mahdollisimman suurta tukea saavat politiikan päälinjaukset ilman tarkkoja sisältömuotoiluja. Yksittäisistä esityksistä neuvoteltaisiin koko hallituskauden ajan, niin hallituksen sisällä kuin eduskunnankin kanssa.

 

Strategisessa hallitusohjelmassa yksityiskohtaiset hallitusohjelmalinjaukset eivät olisi mahdollisia ja neuvotteleminen olisi lähtökohtaisesti nopea proseduuri. Sitäkin enemmän aikaa kuluisi hallituksen toimintasuunnitelman laatimiseen ja siitä neuvottelemiseen. Vaikka hallitusohjelman toteuttamista voitaisiin pitää vähemmän linjakkaana ja pikemminkin poukkoilevana, niin toimintasuunnitelman toteuttaminen strategisen hallitusohjelman puitteissa voisi olla hyvinkin tehokasta ja vaikuttavaa. Tämä edellyttäisi kuitenkin aivan uudenlaista jatkuvan neuvottelemisen ja sopimisen prosessia, jossa osapuolina olisivat sekä hallitus, että eduskunta sekä kaikki poliittiset ryhmät niiden sisällä.

 

Heikkenevä yleissivistys vaikuttaa jo nyt poliittiseen keskusteluun

 

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa nostetaan hyvin harvoin esiin ongelma, joka liittyy enemmistöhallitusten ja julkisuudessa käytävän poliittisen keskustelun väliseen yhteyteen.  Enemmistöhallitukset eliminoivat jo alun alkaenkin aidon neuvottelukulttuurin hallituksen ja opposition väliltä.

 

Toki Suomessa istuu useita parlamentaarisia työryhmiä pitkin vaalikautta, mutta mitä he saavat lopulta aikaiseksi on varsin aiheellinen kysymys. Toisekseen parlamentaaristen työryhmien keskustelut eivät liity julkiseen keskusteluun, jonka lähtökohtainen ongelma on usein huono argumentointi. Enemmistöhallitusten aikakaudella hallituspuolueiden ei tarvitse edellä mainittuun panostaa, koska hallituksen esitykset menevät usein maaliin kevyemmälläkin argumentoinnilla.

 

Enemmistöhallitusten luonne luo jo siis itsessään alustan keskustelukulttuurille, jossa toisen osapuolen näkemykset torpataan usein jo kylmiltään. Demokratian ideaaliin kuuluva ”paras argumentti voittakoon” -lähtökohta jää vaalikaudesta toiseen enemmistöhallituksen rattaiden vietäväksi.  Parlamentarismiin liittyvä välikysymyskeskustelu on puolestaan enemmistöhallitusten aikakaudella poliittista teatteria, vailla oikeastaan mitään varsinaista ideaa. Lopputuloksen tietävät kaikki. Suomen poliittisessa historiassa välikysymykseen on kaatunut viimeksi Rainer von Fieandtin hallitus vuonna 1958. Myös ministereiden luottamusäänestykset ovat lähes poikkeuksetta päätyneet ministerin jatkamiseen tehtävässään.

 

Poliittisen keskustelun pinnallisuutta ja myös asioiden tahallista väärin ymmärtämistä ovat usein kritisoineet monet jo eduskunnan jättäneet veteraanipoliitikot, kuten keskustan Seppo Kääriäinen ja kokoomuksen Pertti Salolainen. Kielitieteilijä Janne Saarikivi on puolestaan hyvin todennut. kuinka sosiaalisen median aikakausi on tuonut yhteiskunnalliseen keskusteluun ylipäätänsä paljon puhetta, mutta hyvin vähän dialogia.

 

Suomalaisen keskustelukulttuurin tulevaisuuskaan ei näytä hyvältä. Suomalaisten yleissivistyksen koko ajan laskeva taso, laatu ja sosiaalinen media luovat jo itsessään olosuhteet pinnalliselle ja usein populistiselle kielen käytölle. Historian, filosofian tai edes Suomen poliittisen historian tunteminen on monen poliitikon osaamisen suhteen hyvin pinnallista. Ongelma näkyy nimenomaan poliitikkojen heikkona argumentaationa ja näköalattomuutena tulevaisuuteen. Usein unohdetaan jalkaväenkenraalin Adolf Ehrnroothin viisaat sanat: Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten.

 

Nykyajalle historian ja filosofian tuntemisen sijaan on leimallista miten erilaiset tykkäykset ja pinnalliset nokkeluudet määrittelevät kulloisenkin poliitikon onnistumisen. Kaiken kaikkiaan pitäisi olla selvää, miten turbulenttisessa ja monimutkaisessa maailmassa hyvin harvoin asioiden oikea laita selviää X-palvelun määrittelemällä merkkimäärällä tai poseeraamisella pintajulkkisten kanssa Instagramissa.

 

 

Suomalainen konsensuskulttuuri on myytti – Päätöksenteon kulttuuri ei ole 2020-luvun ongelmien ratkaisija

 

Jos suomalainen poliittinen kulttuuri olisi aidosti konsensukseen taipuva, Suomessa ei olisi tarvetta kuukausien mittaisille hallitusneuvotteluille, eikä ammattiyhdistysliikkeen jo perinteeksi muodostuneille edellä viitatuille lakoille ja muille työtaisteluille.

 

Nimenomaan konsensuskulttuuri voidaan asettaa kritiikin keskelle, kun arvioidaan suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen suhtautumista vääjäämättömiin ja tarpeellisiin työmarkkinareformeihin. Lukuisista hallituskoalitioista huolimatta Suomessa ei olla kyetty reformoimaan työmarkkinoita verrokkimaitamme vastaavalla tavalla.

 

Jos Suomessa olisi vähemmistöhallituksiin tarvittaessa nojautuva poliittinen kulttuuri, osapuolet neuvottelisivat aidosti lakiesityksistä asia kerrallaan. Vähemmistöhallituksen ollessa kyseessä pikkupolitikoinnille ei jäisi enää tilaa. Sen sijaan kaikilla osapuolilla olisi aito motiivi ja tarve viedä maata eteenpäin. Jokainen eduskuntaryhmä pyrkisi lähtökohtaisesti myös aitoon neuvotteluratkaisuun, koska jokainen toimija olisi tietoinen päätöstensä seurauksista.

 

YTT Pekka Väisänen

Kirjoittaja väitteli 2022 Ranskan presidentin Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta. Väisänen tutki Macronin ajattelua mm. riskiyhteiskunnan, ranskalaisen liberalismin ja kolmannen tien politiikan teorioiden kautta. Väitöksen jälkeen Väisänen on julkaissut säännöllisesti asiantuntijapuheenvuoroja mm.Verkkouutisissa ja Suomenmaassa.

 

Jouni Backman: Miten hallituskokoonpano vaikuttaa sen johtamiseen?  https://www.sitra.fi/julkaisut/miten-hallituskokoonpano-vaikuttaa-sen-johtamiseen/