Näkökulma: Eriarvoisuuskeskustelun haasteista

Suomen poliittisen keskustelun vakioaiheeksi on muodostunut eriarvoisuus ja sen vähentäminen. Varsin laajalta vaikuttaa konsensus, jonka mukaan eriarvoisuus on Suomessa ensinnäkin suuri ongelma, ja se lisäksi on kasvussa. Tämän konsensuksen kummallisuuden huomatakseen ei tarvitse etsiä sen kauempaa kuin esimerkiksi tilastokeskuksen nettisivuilta. Viimeisimmän julkistuksen mukaan Suomessa tuloerot ovat Euroopan kuudenneksi ja EU:n neljänneksi pienimmät. Vastaavia indikaattoreita löytyy muitakin, mutta tässä kohtaa riittäköön tämä esimerkiksi.

Pari vuotta sitten taloushistorian emeritusprofessori Ilkka Nummela kirjoitti Jyväskylän yliopiston tiedeblogissa: Yksi 1900-luvun suurista megatrendeistä oli, Pertti Haapalaa lainaten, taloudellisen eriarvoisuuden huikea pienentyminen, ei siis suurentuminen. Jos tämän vuosisadan alussa tuloista olisi pitänyt jakaa täydellisen tasa-arvon saavuttamiseksi vajaa kolmasosa, niin reilu sata vuotta sitten samaan olisi tarvittu noin kaksi kolmasosaa.”

Nummelan ihmettely kohdistui erityisesti nykyajan eriarvoisuuskeskustelun historiattomuuteen. Esimerkiksi presidentinvaalitentissä ehdokkaat olivat melko yksimielisiä siitä, että eriarvoisuus Suomessa olisi lisääntynyt. Selvittämättä jäi, mihin verrattuna.

Kirjoitin noin puolitoista vuotta sitten henkilökohtaisessa blogissani silloin ajankohtaisesta keskustelusta, joka koski tuolloin tilastollisen määritelmän mukaisen pienituloisten määrän kasvua. Silloinen oppositio oli suorastaan riehaantunut tilastojulkistuksen otsikosta, jonka mukaan pienituloisten määrä oli Suomessa kasvanut vuonna 2017.

Loppuosa tästä tekstistä on suoraan tuosta viimevuotisesta blogistani. Varsinainen pihvi on tilastollisten käsitteiden siirtämisessä poliittiseen keskusteluun, jossa populistisen propagandan puolelle lipsumisen kynnys näyttää olevan varsin matalalla.

***

”Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä, että pienituloisten määrä kasvoi? Mitä on tämä pienituloisuus, jota mitataan?

Toisaalta fakta on, että työllisyys on vuosikausiin parhaissa lukemissaan, hallituksen työllisyystavoite on ylitetty jo ennen vaalikauden päättymistä. Vienti vetää, BKT kasvaa ja talousvaikeuksia kokeneiden ihmisten osuus on tasaisessa laskussa. Viimeksi aivan äskettin kuultiin, että vaalikauden aikana Tornion väkiluvun verran nuoria on saatu pois syrjäytymiskierteestä opintojen pariin tai työelämään. Tulonjakotilaston viimeisin julkistus kertoo myös, että alimpaan tulokymmenykseen kuuluvien tulot ovat nousseet prosentuaalisesti toiseksi eniten.

Entä tämä nyt keskustelussa oleva pienituloisuus? EU-maissa noudatetaan yhtenäistä määrittelyä, jonka mukaan pienituloisiksi katsotaan ne, joiden tulot jäävät pienemmiksi kuin 60 % mediaanista. Tämä ei suoraan kerro yhtään mitään siitä, mikä on tämän tilastollisen rajan ylä- tai alapuolella olevien ihmisten kokema tai mitattava hyvinvoinnin absoluuttinen taso. Leipää ei osteta prosenteilla mediaanitulosta vaan euroilla.

Köyhyysraja ei myöskään pysy samassa kohdassa, vaan se elää yleisen talouskehityksen mukana. Vuonna 2015 pienituloisuusraja oli 14 380 euron kohdalla. Seuraavana vuonna se oli 14 540 euroa. Tilaston viimeisimpänä vuonna eli 2017 raja oli noussut jo 14 750 euroon. Näin ollen esimerkiksi henkilö, joka vuonna 2016 tienasi 14 550€ ja kasvatti tulojaan tienaten 14 740 euroa vuonna 2017, putosi samalla köyhyysrajan alapuolelle.

Kuvaava esimerkki on, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan alimmat pienituloisten osuudet kellotettiin 1990-luvun laman syvimmissä aallonpohjissa. Vuonna 1993 työttömyysaste kolkutteli 20 prosentin rajaa, lähes 7000 yritystä haettiin konkurssiin. Vertailun vuoksi viimeisin tilastojulkistus kertoo, että työttömyysasteen trendi oli 6,4% tammikuussa 2018. Vuonna 1993 Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 363 000 ”pienituloista”. Vuonna 2017 heitä oli 645 000.

Jokainen ymmärtää, että ihmisillä meni 1990-luvun laman pahimmissa vaiheissa valtavan paljon huonommin kuin esimerkiksi tänä päivänä. On täysin älytöntä väittää, että nykytilanne olisi huonompi kuin ”ennätysalhaisen pienituloisuuden” vuosi 1993.

Kirjoittaja on Ajatuspaja Toivon vt. toiminnanjohtaja.