Asiantuntijavieras Pekka Väisänen: Onko oikeistopopulismi uhka vai mahdollisuus Euroopalle?

 

Populismi ja erityisesti oikeistopopulismi on ollut viimeisen vuosikymmenen poliittinen kestopuheenaihe kaikkialla maailmassa. Mitä oikeistopopulismi lopulta on ja kuinka siihen tulisi suhtautua? Tämä kysymys on relevantti, koska on hyvin todennäköistä, että oikeistopopulismi on tullut jäädäkseen.

 

Itse populismin peruslähtökohtana voidaan käyttää esimerkiksi hollantilaisen populistitutkijan Cas Mudden määritelmää:

 

”Populismi on ohutsisältöinen ideologia, joka väittää, että yhteiskunta on perimmiltään jakautunut kahteen homogeeniseen ja antagonistiseen ryhmään, puhtoiseen kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin, ja jonka mukaan politiikan pitäisi olla kansan yleistahdon ilmausta.”

 

Myös oikeistopopulismi pitää itsessään sisällään lähtökohtaisesti edellä mainitun asetelman. Määritelmään voidaan kuitenkin lisätä vielä tarkennuksena muutamia oleellisia elementtejä. Oikeistopopulistiset liikkeet ovat usein perusarvoiltaan konservatiivisia ja he näkevät esimerkiksi sukupuolikysymykset perinteisessä kontekstissa. Puolan Laki ja oikeus -puolue on tästä ääriesimerkki ja puolue vastustaa kiihkeästi mm. aborttia.

 

Myös Ranskan Kansallinen liittouma on arvoiltaan konservatiivinen ja puolueen sisällä on mm. voimakas ja vaikutusvaltainen katolinen siipi. Oikeistopopulisteille myös yhteiskunnallinen järjestys eli lain ja oikeuden vaaliminen on hyvin korostunut arvo, joka ohjaa politiikan sisältöä yhdessä maahanmuuttokriittisyyden kanssa.

 

Kolmantena elementtinä on tärkeää muistaa kansallisen kulttuurin ja kansallisten arvojen korostaminen, sekä oikeistopopulististen perinteisesti kriittinen suhtautuminen monikulttuurisuutta kohtaan.

 

Mikä synnytti oikeistopopulismin?

 

Filosofi Georg Henrik von Wright on yksi harvoista suomalaisista tutkijoista, joka ennakoi jo 1980-luvun puolessa välissä sitä, millaiseksi politiikka saattaisi muuttua pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Vaikka globalisaatio ei ollut vielä lähtenyt kunnolla käyntiin, Wright näki tulevan kehityksen kansallisvaltioiden näkökulmasta huolestuttavana. Wright aavisteli, miten politiikan pelilaudalle voi nousta erilaisia poliittisia lieveilmiöitä, jotka haastavat voimakkaasti perinteisiä puolueita ja päätöksentekoa.

Wright oli vakuuttunut, miten viime kädessä kansallisvaltioiden mahdollinen rapautuminen tulisi johtamaan populismin nousuun mm. Euroopassa. Filosofi näki siis edellä mainitun ilmiön taustalla ja keskeisenä syynä talouden globalisaation ongelmat ja seuraukset, joihin kansallisvaltioiden on viime kädessä vaikea puuttua. Ristiriita globaalin talouden ja perinteisen eurooppalaisen hyvinvointivaltioajattelun suhteen olisi siten vaikeasti ratkaistavissa, koska niiden intressit eivät läheskään aina kohtaa.

Wrightin ajatuksissa on siten kiinnostava yhtymäkohta saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin teoriaan riskiyhteiskunnasta. Beckin teoriassa perinteiset yhteiskunnalliset instituutiot, kuten kirkko, perhe, työ, ammatit, sukupuoli ja suuryritysten asema ovat rapautuneet. Vain muutos on pysyvää ja se näkyy konkreettisesti esimerkiksi ihmisten työurissa ja ammateissa. Päätökset paikallisten työpaikkojen tulevaisuudesta tehdään tuhansien kilometrien päässä esimerkiksi Suomesta. Yksi keskeisimmistä piirteistä riskiyhteiskunnan taustalla, johon Beck viittasi, on myös teknologian kehitys ja tarkemmin sanottuna digitalisaatio.

 

Mitä hyvää oikeistopopulismi tarjoaa?

 

Oikeistopopulististen liikkeiden kanssa on vaikeaa olla eri mieltä siitä, millaisia ongelmia ja riskejä löysä maahanmuuttopolitiikka on aiheuttanut Euroopalle.

Ranska, Ruotsi ja Belgia ovat maahanmuuttopolitiikan suhteen esimerkkimaita, joissa oikeistopopulististen liikkeiden varoitukset ja kritiikki löysää maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan ovat olleet jopa aikaansa edellä. Valitettavasti usein vallassa olleet niin sanotut valtavirtapuolueet ovat jättäneet kritiikin vaille huomiota. Ankkuroituminen koko maailman pelastamiseen on ollut usein virheellistä politiikkaa ja tästä on syytä viimeistään nyt ottaa opiksi.

Toinen huomionarvoinen asia, johon oikeistopopulistit ovat puolivahingossa onnistuneesti tarttuneet, liittyy mutkan kautta Samuel Huntingtonin teoriaan kulttuurien välisestä kamppailusta ja siten muodostuvasta uudesta maailmanjärjestyksestä.

 

Huntingtonin keskeinen viesti oli, miten maailmanpolitiikan ideologisen ja hyvin pitkälti talousjärjestelmien väliselle hegemoniselle kilpailulle tulisi pian loppu. Tilalle tulisi sen sijaan kulttuurien välinen taistelu. Huntingtonin mukaan useimmille ihmisille kulttuurinen identiteetti oli nimenomaan keskeisin ja tärkein arvo. Huntingtonille oli siis selvää, että kansallinen kulttuuri ja erilaiset kansalliset ja paikalliset kulttuuriset identiteetit muokkaisivat kylmän sodan jälkeisen maailman yhtenäisyyteen, hajoamiseen ja konflikteihin.

 

Missä kulttuurisodat, siellä oikeistopopulistit

 

Kun nykyistä maailmantilannetta pohditaan pian kolme vuosikymmentä Huntingtonin teoksen julkaisemisen jälkeen, huomataan, miten olemme keskellä globaalia kulttuurisotaa ja arvojen kamppailua. Kulttuurisota jakaa myös päällisin puolin yhtenäistä Euroopan unionia, joka jakaantui kiinnostavasti kristilliseen ja ortodoksiseen Eurooppaan.

 

Jotta jakolinjoja saadaan vielä lisää, myös kristillinen Eurooppa on keskellä muutospaineita. Jos verrataan kolmea katolista valtiota Unkaria, Puolaa ja Ranskaa, huomataan miten valtioiden käsitykset esimerkiksi oikeusvaltiosta ovat kovin erilaiset. Pääministeri Orbanin Unkari ja Puolan presidentti Dudan sekä Ranskan presidentti Macronin arvomaailmat ovat hyvin kaukana toisistaan.

 

Kun poliittista tilannetta syvennetään edelleen yksittäisten kristillisten valtioiden tasolle, huomataan, miten niiden sisälläkin on havaittavissa jyrkkää polarisaatiota. Valtioiden sisällä on nähtävillä jopa asetelma toiseudesta ja ajattelumallista ”me vastaan muut” tai ”ystävät vastaan viholliset”.

 

Kielikysymykset, uskonto, historia ja sen käsittely jakavat useita Euroopan unionin valtioita sisältä käsin. Itä-Euroopan valtioista esimerkiksi Puola ja Baltian maat ovat keskellä edellä mainittuja kiistoja ja ne aiheuttavat paljon sisäisiä jännitteitä valtioiden sisällä. Usein keskellä kiistoja ovat nimenomaan oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet.

 

Euroopan yhtenäisyys on vaarassa – vain valta tuo vastuuta

 

Nykyisessä maailmantilanteessa hajanainen Eurooppa, oli kysymys kansallisvaltioista tai itse unionista, sataa suoraan Venäjän diktaattorin Putinin syliin. Euroopan tulevaisuus ei voi olla se, että oikeistopopulistiset puolueet suljetaan kategorisesti pois kansallisesta hallitusvastuusta tai heidän politiikkaansa ja ideoita ylenkatsottaisiin samalla tavoin, kuin on aikaisemmin tapahtunut.

 

Jos näin toimitaan jatkossakin, kaikki edellä mainitut yhdessä luovat vain entistä syvempää polarisaatiota kulloisenkin valtion sisälle. Vaikutukset näkyvät siten viime kädessä myös Euroopan parlamentissa, joka menettää entisestään jo muutenkin usein kyseenalaistettua arvostustaan. Kaiken lisäksi jo nyt on myös tutkijoiden taholta esitetty arvioita, joiden mukaan populismin aikakausi voisi kestää vielä vähintään seuraavat kolme vuosikymmentä. Todennäköisintä on kuitenkin se, että oikeistopopulistiset liikkeet ovat tulleet jäädäkseen.

 

Jos esimerkiksi perussuomalaisia halutaan kohdentaa oikeistopopulistiseen perheeseen, on myönnettävä se, että se on tehnyt jotain oikein saavuttaessaan nykyisen asemansa suurine äänimäärineen. Kaiken kaikkiaan poliittisessa keskustelussa olisi päästävä tilanteeseen, jossa tunnustetaan tosiasiat ja mietitään, mitä valtavirtapuolueet ovat jättäneet huomioimatta, kun edellä mainittu ilmiö on realisoitunut.

 

Joka tapauksessa on selvää, että vain valta ja pääsy valta-asemaan eli hallitukseen tuo poliittiselle puolueelle tai liikkeelle vastuuta sanomisistaan ja erityisesti teoistaan. Tämä koskee kaikkia politiikan toimijoita. Quentin Skinnerin kuuluisin sanoin: ”Sanat ovat poliitikon tekoja ja toiminta niiden tulosta.”

 

YTT, VTM Pekka Väisänen

Kirjoittaja väitteli 2022 Ranskan presidentin Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta. Väisänen tutki Macronin ajattelua mm. riskiyhteiskunnan, ranskalaisen liberalismin ja kolmannen tien politiikan teorioiden kautta. Väitöksen jälkeen Väisänen on julkaissut säännöllisesti asiantuntijapuheenvuoroja mm.Verkkouutisissa ja Suomenmaassa.